Norjan kautta Lossulle talvella

Etsin keväällä 2024 netistä tietoa talvireitistä Lossulle Norjan kautta. En ollut Didnojoen kuuluisaa reittiä koskaan kulkenut edes kesällä, joten etenkin maaston muodot karttasulkeisten lisäksi olivat mielenkiinnon kohteena. Yllätys oli suuri, ettei tietoa oikein meinannut netin matkakertomuksista löytyä. Oli mainintoja, että matka oli aloitettu Galggojärven suunnalta ja Lossulle oli päästy, mutta mitään kuvausta reitin vaativuudesta, korkeuseroista tai kulkukelpoisuudesta ahkion kanssa ei löytynyt. Siksi päätin tehdä lyhyen kuvauksen reitistä. Toivottavasti tästä retken yhdestä varteenotettavasta reittivaihtoehdosta ja sen kuvauksesta on jotain iloa joillekin.

Reittimme Galggojärveltä kohden Lossua. Matkaa noin 14 km ja nousua 600 metriä.

Reissu alkoi 19.4.2024 Tampereelta ja matkalla yövyttiin Aavasaksalla. On mukavampaa pitää jonkinlainen vuorokausirytmi päällä, vaikka se viekin kalliita tunturipäiviä muutaman tunnin. 20.4. ajoimme Kilpisjärvelle. Nopeat lounaat Kilpishallin tuntumassa ja iltapäivän aikana ihmetellen rajan yli Norjan puolelle. Matkaa rajalle oli noin 12 km ja siitä aloimme tutkailemaan Galggojärven maisemia mahdolliselle autopaikalle reissun ajaksi. Ajelimme hitaasti muutaman P-paikan ohi, kunnes näimme järven pohjoispäässä karavaanarikylän aivan järven rannassa. Paikalla oli ehkä kymmenen matkailuautoa ja muita autoja. Päätimme viedä automme muiden sekaan ja aloittaa retkemme tästä pisteestä. Oliko kyseessä laiton maastopysäköinti, ei ollut tietoa. Nopea kamojen välppäys, aisat kiinni ahkioihin, ruokakassit mukaan ja sukset jalkaan. Matka alkoi nätisti suoraan Galggojärven jäänpinnan tasolta koilliseen. Järven jälkeen maasto oli melko matalaa, mutta näköpiirissä oli kumpuilevaa maastoa ja ylöspäin, mikä ei koskaa tarkoita mitään hyvää. Onneksi keli oli erittäin aurinkoinen ja lämpötila sopiva – 8 astetta pakkasta.

Alkuvaiheen maastoa Galggojärven jälkeen. Galggojärvi jää kuvassa vasemmalle ja oikealla oleva kuru on Didnojoen kesäreitti. Sitäkin kautta jotkut tänä talvena tulivat Lossulle, mutta maasto oli kuvan mukaisen vaikeaa.

Reilun kilometrin jälkeen aloituksesta totesimme ensimmäisen kerran, että sukset on parempi laittaa ahkion päälle ja kiivetä kumpareista maastoa kävelle ylöspäin. Paikoin reitillä oli jyrkkiä lyhyitä nousuja, jotka menivät kuitenkin kovalla hangella hyvin kävellenkin. Kuljimme reittiä aiempien hiihtäjien jäljillä, sekä jonkun yksittäisen kelkkailija jälkeä seuraillen.

Malin kipuaa rinnettä jalan ja sukset ahkion päällä. Matkaa oli mukava tehdä, koska ei ollut liian kuuma ja näkyväisyys täydellinen. Voin vain kuvitella miltä tässä maastossa olisi kulkea whiteout kelissä. En ehkä lähtisi.

Yksi syy, miksi halusimme lähteä retkelle Norjan kautta Lossulle oli se, että tätä kautta pääsee heti kunnolliseen tunturimaisemaan. Kulkemalla noin 50 kertaa kuljetun Tshakkaljärven reitin kautta esimerkiksi Saarijärvelle tai sen tuntumaan ja sieltä Lossulle, on yleensä vietettävä matkalla ainakin yksi yö jossain välissä. Ensimmäinen reissuni Käsivarren tuntureille oli ollut 1987, eli perusreittiä ylös tuntureille oli kuljettu ihan riittävästi tuosta vuodesta lähtien. Muutaman kerran aluetta oli lähestytty Kautokeinon tai Abiskon puolelta, mutta ei koskaan tätä kautta. Mielessä kummitteli myös Veijalaisten suunnistuspariskunnan eksyminen alueella vuosia sitten, enkä yhtään ihmettele heikon kelin yllättäessä, että näin voi käydä kenelle tahansa.

Muutamien jyrkkien rykäsyiden jälkeen oltiin Didnojoen ”mutkassa”, jossa kesällä pitää osata kääntää katse kaakon sijasta kohden koillista. Meidän reitillä pidimme suunnan edelleen kohden koillista, mutta nyt näin hyvän näkyvyyden vallitessa pystyi helposti kuvittelemaan, että sitä saattaisi jatkaa Didnojoen kesäreitillä kohden väärää laaksonpohjaa. Laakso ei ole mitenkään selkeä mihinkään suuntaan, vaan täynnä kumpuilevaa pienimuotoista kumpareikkoa.

Viimeinen kynnys ennen Didnojoen latvavesiä oli jo hieman helpompaa kiipeämistä. Lämpötila laski kaiken aikaa ja lähempänä Lossujärveä oli jo -18 asteen keväisiä lämpötiloja. Aurinko on kuitenkin tehokas ystävä näin keväisin.

Loppumatka sujuikin hienoissa tunturimaisemissa ja melko tasaisella alustalla. Hiihdimme Didnojärven yli ja edelleen kohden koillista. Laakso on selkeä väylä Lossulle ja turvallista kulkea vaikka missä kelissä kompassisuunnalla. Didnojärvellä oli yksi teltta pystyssä ja seuraamistamme jäljistä pystyimme päättelemään, että edessämme oli tänäänkin hiihtäneitä henkilöitä kämpillä. Vanhemmat jäljet kertoivat, että väylää oli kuljettu isommankin porukan kanssa.

Lossujärven Norjan puoleinen kämppä tervehtii kulkijaa. Kämppää ei juurikaan huolleta, vaan polttopuut kannetaan näemmä Lossun autiotuvalta. Vessa on täysi, kuten oli myös 2017 kun edellisen kerran siellä kävin. Kämppä on kuitenkin avoin ja toimii hyvänä tukikohtana esimerkiksi kalastajille.

Lossujärven Norjan kämpällä olikin vastassa isompi nuorten suomalaisten miesten kalastajaryhmä. Kalaakin oli tullut, mutta yöllinen eläinvieras oli kaivanut saaliin lumihangesta ja pistellyt raudut parempiin suihin. Vai oliko vain kalatatarina? Totesimme jäljistä päätellen, että Suomen autiotuvalle oli jatkanut ainakin pari kulkijaa ja saimme oletukselle myös vahvistuksen kalastajilta. Noin tuntia ennen meitä kämppää kohden oli kulkenut kaksi vaeltajaa. Suuntasimme matkamme ja viimeisen noin kilometrin hiihdon kohden Suomen tupaa ja mahduimme hienosti samaan tupaan kahden kokeneen retkeilijän kanssa.

Kokonaisuutena tämän etapin matkaksi tuli noin 14 kilometriä ja nousua tuli noin 600 metriä. Tässä on tosin mukana kaikki ylös alas meno ja kartalta mitattuna nousua onkin noin 400 metriä. Ihan hyvää kuntoilua ja Malinin rannetietokone ehdotti tämän päälle 107 tunnin (noin 4,5 vrk) palautumista. Tämä ei tietenkään tullut kyseeseen, vaan jatkoimme jo seuraavana päivänä matkaa, kuten myös sitä seuraavina päivinä. Hiihdimme seuraavien viiden päivän aikana Rimmajärvelle, Pitsukselle, Toskaljärven kautta (vaarallinen kurureitti) Jogakselle, Kuonnarille ja Saarijärvelle ja sitä myöden hienossa auringon paisteessa jälleen Kilpisjärvelle. Neljä yötä kämpissä ja yksi teltassa Jogaksella uusien hollantilaisten ystäviemme pitäessä majaa kämpässä.

Malin Urttashotellin pihassa. Huikeaa keliä melkein koko reissu.

Kilpikselle saavuttua taksin saaminen, auton hakemiseksi Norjasta osoittautui hankalaksi. Muutamat löydettyt numerot eivät vastanneet. Kaupalla ääntä pitämällä saimme kuitenkin ystävällisen henkilön toimesta kyydin Galggojärvelle ja haimme auton takaisin kylille. Kamat kyytiin, majoitus ja seuraavana päivänä kokka kohti Skibotnia, Altaa ja Kautokeinoa ja sieltä Hetassa tapahtuneen yöpymisen jälkeen vihdoin kohden kevättä ja kotia.

Koska mennään Lappiin?

Kotona otsikon mukainen lausahdus lienee melko arkinen, ja usein sitä seuraa – ”me ei enää käydä Lapissa, eikä retkeilläkään juuri koskaan”. Kelasin edellisen, tämän ”blogin” päivityksen jälkeen otettuja valokuvia alkaen vuoden 2022 alusta ja saatoin kuitenkin huokaisten todeta, että näköjään lähiretkillä Tampereen ympäristössä on oltu joka kuukausi ja yleensä useamman yön kuukaudessa. Lapissakin on viihdytty useamman kerran vuodessa.

Kesäkuussa 2022 Tsakkaljärvellä Petri Vuorenmaan kanssa. Vielä jaksaa ajaa yhtäsoittoa Tampereelta Kilpisjärvelle ja lähteä sen päälle vaeltamaankin. Ainakin muutaman kilometrin.

Kesä 2022 oli toistaiseksi ehkä elämäni aktiivisin melontakesä. Aiemmin olin harrastanut melontaa pääsääntöisesti avokanootilla ja nyttemmin hankittuani kajakin, hieman toisenlaisia ympäristöjä koluten. Harrastin lajia pääsääntöisesti kesäpaikkamme lähijärvellä Längelmävedellä, sekä Perämerellä Pietarsaaren Fäbodanlahdella, josta löytyy toinen kesäpaikkamme. Tein useampia retkiä myös Oriveden Siikajärvelle. Olen aina ajatellut, että melonta on lopuksi se laji jota tulen harrastamaan kun reppu alkaa tuntumaan liian painavalta ja ahkion kanssa ähkiminen ei enää kiinnosta. Tähän mennessä kertynyt melontakokemus kuitenkin näyttää siltä, että retkeilyvarusteet pitäisi laittaa melkolailla uusiksi ja erilaiset elämänkoulun kautta kerätyt kolhut muistuttavat kajakkimelonnassa odotettua enemmän olemassa olostaan. Eikä vähiten selkävaivat, joista fysiatri muistutti luetellessaan lyttääntyneitä selkärangan nivelvälejä.

”Kun katsotaan näitä kuvia selkärangasta ja nähdään poikkeamia nikamaväleissä 3-4 ja 4-5, täytyy myös muistaa luvut viisi ja neljä, jotka kuvaavat ikääsi”

Pietarsaaren edustalla on mahtavat melontapaikat. Paljon pieniä luotoja ja avomerta silmänkantamattomiin. Meri on rannikolla niin matalaa, että kaatuessa voi vain nousta seisomaan ja matka jatkuu.

Kesällä 2022 puolisoni Malin oli saanut järjestettyä meille uskomattoman elämyksen Klovharun luodolle Porvoon edustalle. Meidät vietiin luodolle veneellä ja olimme siitä eteenpäin meren armoilla ilman mahdollisuutta lähteä pois.

Residenssinä käytössämme ollut luoto tiloineen on tullut kuuluisaksi Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kesäpaikkana, missä Tove ja Tuulikki työskentelivät kymmeniä vuosia. Luodolla ei ole juuri kasvillisuutta. Lähes pelkkää kalliota ja kiveä sekä yksihuoneinen talo kellarilla. Näissä vaatimattomissa tiloissa taiteilijapariskunta teki lukuisia teoksia kirjallisuuden parissa, sekä mm. pienoismalleja muumien maailmasta, joita voimme nyt ihailla Muumimuseossa Tampereella.

Klovharun luodolla on laguuni keskellä luotoa ja yksi rakennus, jonka ainoasta huoneesta näkee neljään eri ilmansuuntaan. Luodon kiertää rantoja pitkin kymmenessä minuutissa. Sateenvarjo on kävellessä tarpeen sillä luodolla asuu sadoittain puolustuskykyisiä tiiroja ja lokkeja.

Vietimme luodolla viikon tavoitellen inspiraatiota ja erakkoelämän tunteita, mutta ehkä aika oli liian lyhyt tai sitten paikka oli liian jännittävä. Talon koko sisustus oli edelleen samassa tilassa, kuin mitä alunperinkin. Toven työpöytä, Tuulikin työkalut ja alakerran jännittävät yksityiskohdat joista ei puhuta. Unohtumaton elämys keskellä merta olevalla luodolla. Luin viikon aikana kaikki mökin kirjaston Muumikirjat ja muut Toven ja Tuulikin julkaisut. Oli olo kuin Muumipapalla ilman piippua tai majakkaa etsien. Koko ajan olisi pitänyt lähteä jonnekin, mutta olimme ansassa pienellä avomeren luodolla. Maailma on horisontin takana.

Klovharun tupa sisältä. Yksi huone ja neljä ikkunaa. Suunnittelijana on toiminut arkkitehdit Raili ja Reima Pietilä, joka on Tuulikin veli. Mattojen alla on salainen luukku kellariin, josta löytyy sauna ja kaikenlaista jännää. Residenssin idea oli Metsähallituksen luontorakennekuvaston luonnostelu. Kuvassa arkkitehti lepää työntäyteisen päivän päätteeksi.

Klovharun mökki oli saanut ikkunaluukut ankaria talvimyrskyjä vastaan. Vasemmassa kuvassa Malin ja Pete ja oikeassa Tove ja Tuulikki Klovharun mökin terassilla. Oikeanpuoleinen valokuva on otettu Tove kirjasta.

Syksy kului pitkälti työn merkeissä ja uusia retkeilykohteita nakerrellessa. Vuodenvaihteessa auton nokka siirtyi vihdoin taas kohden pohjoista ja tällä kertaa suuntana oli UKK-puiston Rautulammin uudet, Manu Humpin suunnittelemat tuvat. Näin talvisaikaan ajelu pohjoiseen ei ole aivan sama asia kuin kesällä ja nytkin kohdallemme sattui ankara talvimyrsky ja vain etukäteen varaamamme huone Sodankylästä sai meidät ajamaan uudenvuoden viettoon kyseiseen kylään. Seuraavana päivänä oltiikin sitten jo suksilla ja vietimme vajaan viikon maastossa. Seisahduimme pariksi yöksi myös Rautulammin kämpille ja teimme arkkitehtuuriin ja rakenteisiin liittyvää kriittistä tarkastelua kovalla silmällä. Kämpät olivat toimivat ja upean näköiset. Etenkin näin talviaikaan kuorrutettuna.

Rautulammin kämpät talvikuorrutuksessa. Vasemmassa päädyssä on varaustupa ja oikeassa päädyssä autiotupa. Kämpät ja koko alueen kaikki rakenteet on suunnitellut arkkitehti Manu Humppi.

Vaikka UKK-puistokin sijaitsee Lapissa, jäi tältäkin retkeltä mieleen ajatus siitä, että milloin lähdetään Lappiin. Itselleni ainoa oikea paikka Lapinretkeilyyn Suomessa sijaitsee Käsivarren suurtuntureilla ja sinne onneksi päästiin jo pian.

Rautulammen kämpät hieman etäämmältä kuvattuna. Lumi ei juuri kantanut laaksossa, mutta noustessa paljakkaan tilanne oli parempi. Nämä kämpät kun harmaantuvat tuonne sijoilleen, ei niitä erota kivilohkareista.

Vaikka pääosa kaikista lähiretkistä suuntautuukin yleensä valmiille laavuille ja retkeilypaikoille on kuitenkin ajoittain muistettava palata juurilleen. Eräretkeily, siten kun sen itse määrittelen on retkeilyä, missä kuljetaan metsissä ja kun löydetään sopiva poltettava kanto, puunkarahka tai pari, luodaan asento, eli leiri niille sijoilleen. Toiminta vaatii luonnollisesti maanomistajan luvan tai omaa maata. Eräretkeilyyn kuuluu myös eri malliset tulet ja mukana kuljetettavat avomajoitteet, askeettiset istuma-asennot ja se tunnelma, jonka voi saavuttaa vain perinneretkeilyn parissa.

”Hullarit” ovat tulet, jotka ovat suhteettoman suuret tarpeeseen nähden. Hieman epämääräisen pinotulen äärellä savustuu varusteet, vaatteet ja ihminen perusteellisella tavalla. Eräretken jälkeen saapuu haikeus ja silmien kirvely päättyy. Talvi 2023.

Huhtikuussa 2023 pääsimme vihdoin ”oikeille tuntureille ja Lappiin” Käsivarressa oli taas uutta tutkittavaa, kun Saarijärven autiotuvan uudet rakennukset oli otettu käyttöön vain päivää aikaisemmin. Tutkimme jälleen kriittisin katsein pari vuotta rakenteilla olleita kämppiä ja kaikenlaista pientä huomautettavaa rakenteista kertyikin jo heti ensimmäisen käynnin aikana. Kämppien kosteusprosentti oli aika korkeaa luokkaa ja ihmetystä herätti muun muassa aurinkopaneeleilla toimiva ilmanvaihtojärjestelmä, joista yksikään ei ollut sijoitettu etelän puolelle. Sen sijaan räppänöitä aurinkopaneeleilla toimivine tuulettimineen oli jopa pohjoisen puolella.

Saarijärven uudet kämpät huoltorakennuksineen Käsivarressa keväällä 2023. Toivotaan kämpille pitkää ikää.

Muutoin kämpät olivat valoisia, varaustupia oli peräti kaksi, sekä yksi iso autiotupa. Matka jatkui rennosti Kuonnarjohkan kämpälle, mistä jatkoimme kolmantena päivänä kohden Terbmisjärveä. Matka Kuonnarilta Terbmikselle oli mieleenpainuva. Suuntasimme kämpältä alamäkeen itään Kuonnarjokea seuraillen. Keli oli hieman pakkasella, vienoinen tuuli takaa ja aurinko paistoi kasvoihin koko ajan. Päivän mittaan tuuli pysyi koko ajan selän takana ja Kaitsajärvellä suuntasimme jo etelään ja aurinko oli koko ajan edessämme. Vihdoin Rommavuomaa hiihtäessämme suuntamme oli länteen ja aurinko jatkoi kääntymistään koko ajan eteemme. Varsinainen juhlapäivä hiihtovaeltajalle. Koko päivä alamäkeä, tuuli selän takana ja aurinkoa vasten kasvoja. Pitkästä aikaa hieno ja uusi kokemus ”ainaisten ylämäkien” tuntureilla.

Malin hiihtää Terbmisjärven jäällä ikuiseen vasta-aurinkoon. Käsivarren erämaa näytti tänä päivänä kauneimmat kasvonsa.

Terbmiksen kämpällä tapasimme useampiakin tuttuja Suomen Arktisesta Klubista. Oli mukavaa muistella menneitä ja miettiä tulevia autenttisissa olosuhteissa. Matkamme jatkui vielä jonkun päivän kuluttua Ailakkajärvelle ja sieltä myöhemmin kohden Kilpisjärveä.

Ailakkavaara on hyvä maamerkki lähdettäessä tielle Ailakkajärven autiotuvalta.

Kesäkuussa vietimme muutaman päivän talkoissa eräällä kämpällä Käsivarren puolessa välissä. Samaan yhteyteen päätimme lähteä muutamien päivien tutkimusmatkalle Sturmbock linjalle, eli saksalaisten rakentamalle linnoituslinjalle joka ulottuu kymmeniä kilometrejä halki käsivarren erämaan. Aloitimme reissumme Järämästä, linnoituksista kertovan museon pihasta. Kävelimme linnoituslinjaa Nunaksen, Palkisvaarojen, Ruossakeron ja Saitsijärvien kautta Ailakkavaaralle asti. Vietimme matkalla muutamia öitä teltassa ja tietysti Ailakkajärven autiotuvalla. Hankin vasta myöhemmin Sturmbock linjasta kertovan kirjan, joka veikin ajatukset paljon syvällisemmän tiedon äärelle. Linnoitusjärjestelmä on ollut mittava projekti, missä ei ihmishenkiä ole säästelty. Onneksi linnoitusta ei juurikaan tarvittu, vaan saksalaiset perääntyivät tappion hetkellä nätisti käsivartta pitkin Norjaan.

Ailakkavaaran päällä oli 1940-luvulla kymmenittäin erilaisia puolustusasemia. Me emme niistä havainneet kuin pieniä painanteita. Olisipa ollut kohteesta kertova kirja mukana, niin koko tunturin laki olisi näyttäytynyt hyvin erilaisessa valossa.

Syksyllä poikkesimme vielä Jurmoon, joka oli jäänyt väliin näistä eteläisen meren saarista. Utössähän olimme olleet jo useamman kerran ja katselleet tätä tyystin erilaista saarta sillä silmällä, että tänne vielä saavutaan joskus. Majoituimme Jurmossa Torniin, mikä oli hieno kokemus. Talon päälle rakennettu yksihuoneinen muumitorni. Tutustuimme saareen läpikotaisin ja satuimme paikalle elokuun viimeisenä viikonloppuna, jolloin vietettiin pahojen henkien poismanaamisen aikaa, eli poltettiin vuoden aikana kertyneet roskat pois porukalla.

Helvetintulet kaatosateessa Jurmossa elokuussa 2023.

Työrintamalla on tässä viimeisten vuosien aikana tapahtunut paljon. Vaikka korona pääosin onkin jo unohdettua elämää jatkuu ihmisten retkeily edelleen aktiivisena. Viimeisten vuosien aikana Tampereen retkeilykohteilla vierailtiin yli 200 000 kertaa molempina vuosina. Tämä tarkoittaa sitä, että palvelulle on todellista kysyntää ja se tarkoittaa myös mittavaa määrää liikuntaa sekä psyykkistä hyvinvointia, mitä luonnosta saa käytännössä ilmaiseksi. Kiitos kuuluu tietysti Tampereen kaupungille, joka on ottanut vakavasti luontoliikkumisen mahdollisuuksen parantamisen ja myös Ekokumppaneille ja työkavereille, joiden kanssa olemme tätä pakettia päässeet toteuttamaan.

Rakensimme viimeisten parin vuoden aikana lisää uusia nuotiopaikkoja ja reittejä, joista ehkä mielenkiintoisin on Mielenreitti, Hervannan Suolijärvellä. Näistä ja kaikista muistakin retkeilyyn liittyvistä tekemisistä voi löytää nykyisin tietoa alla olevien linkkien kautta.

• https://outdoorstampere.fi/ Tampereen kaikki palvelut esittelevä nettisivu
• https://ulkoilutampereenseutu.fi/ Tampereen kaupunkiseudun retkeilyn ja ulkoilun karttapalvelu
• https://ekokumppanit.fi/tampere-orivesi-reitti/ Ulkoilureittisuunnitelma Tampereelta Orivedelle

Uutenavuotena 2022 kävin Siilinkarilla yöpymässä. Ei ollut muita, paitsi Yle bongasi leirin illan ja aamun aikana tekemistäni somepäivityksistä ja saapui teltan ovelle klo 9 aamulla. https://yle.fi/a/3-12267235 Otin yöllä kuvia leiristä kaupungin edustalla ja ohessa muisto siitä.

Näin on tullut jälleen kirjailtua viimeiset pari vuotta tänne muistiin. Kun seuraavaksi palaan tekstien ja kuvien kera tänne, on legendaarinen Pirkan taival retkeilyreitistö nähnyt uuden tulemisen. Tämä on seuraava haasteeni, eli toteuttaa vuoden 2024 aikana Pirkan taival reitistölle uudet suunnitelmat. Mutta siitä lisää jossain vaiheessa.

Neljä vuotta sitten…

Neljä vuotta sitten Kintulammin tarina oli alussa. Silloin tein myös näemmä viimeisimmän päivityksen. Paljon on muuttunut sen jälkeen ja Kintulammikin on enää osa kokonaisuutta, vaikka silloin vielä ainoa oikea retkeilykohde Tampereella.

Kerron tämän neljän vuoden tapahtumat lyhyesti. Ehkä enemmänkin muistiin itselleni, mutta yhtälailla tiedoksi joillekin kiinnostuneille retkeilyn kehittäjille.

Vuoden 2018 tapahtumat ovat lyhykäisyydessään: Kintulammin retkeilyalueesta tuli luonnonsuojelualue. Istuin paljon palavereissa joiden aiheena oli retkeily. Retkeily Tampereella ja myös Tampereen kaupunkiseudun alueella. Kintulammin onnistuneen toteutuksen ja tarinan johdosta retkeily oli kiinnostava teema. Yhtälailla myös luonnonmukainen rakentaminen. Sekin nosti päätään jo tässä vaiheessa ja meillä oli osaamista näistä molemmista aihepiireistä. 2018 laitettiin alulle monta projektia ja hanketta, mutta varsinaisia tuloksia ei syntynyt. Miksi olisi syntynytkään, voi näin jälkikäteen ajatella. Silloin ehkä vielä luulin, että asioita syntyy nopeasti, mutta kuinka väärässä ihminen voikaan olla.

Omilla retkillä ei työasioita mietitä, vaan katsotaan rehellisesti hakattuun horisonttiin. Kuva JH

2019 päästiin kuitenkin jo muutamaan asiaan kiinni. Ehkä tärkein oli Tampereen kaupunkiseudun virkistysreittien suunnitelma, missä pohdittiin koko kaupunkiseudun retkeilyn kehittämistä yhteinen näkökulma mielessä. Suunnitelma valmistui loppuvuodesta ja se hyväksyttiin kaikkien kaupunkien ohjenuoraksi tulevaisuutta silmällä pitäen. Samaan aikaan pohdittiin, miten Tampereen omat retkeilyasiat organisoidaan jatkossa. Tietysti meillä, tai ainakin minulla oli tähän vastaus. Me hoidamme kaiken. Ihan näin suoraan asia ei kuitenkaan edennyt, vaan kaupunki piti pitkään ja hartaasti palavereja kaikkien yksiköidensä kesken, missä päädyttiin lopuksi siihen lopputulokseen, että me hoidamme kaiken. Mutta tulipahan istuttua. Palaverien pääaihe taisi olla kuitenkin vastuutahon ja rahoituksen kursiminen kasaan, eli sikäli istumisessa oli aihettakin. Lopputuloksena oli Tampereen kaupungin luontovirkistyksen palveluohjelma ja se valmistui loppuvuodesta 2019. Näin ollen pääsimme valmistautumaan oikean retkeilypalveluita tarjoavan yksikön valmisteluun. Tähän päästiin loppujen lopuksi kiinni sitten vuoden 2020 aikana. Loppuvuodesta 2019 lähdimme Kintulammin kanssa mukaan ”Vuoden retkikohde 2020” kilpailuun. Siinä yleisöllä oli oma osansa, äänestäessään omaa mieluista kohdettaan. Aiheena oli luonnonmukainen retkikohde ja siinä lajissa olimme varmasti maan tuorein ja parhain esimerkki Kintulammin kanssa. Vuoden aikana Kintulammilla vieraili noin 40 000 ihmistä. Vuoden mittaan korjailtiin ja uusittiin myös kaupungin luontopolkuja ja toteutettiin Iidesjärven lintutornin laajennusprojekti.

Vuoden retkikohde 2020 – Kintulammi. Messuosastolla Kurosen ja Telkän kanssa.

2020 Kintulammi voitti sitten Vuoden retkikohde kilpailun. Kintulammi sai 38 % kaikista äänistä ja oli ylivoimainen voittaja. Maaliskuun alussa viettettyjä kultajuhlia Helsingin messukeskuksessa varjosti jo uutiset Covid-19 viruksesta ja jo maaliskuun puolivälissä veimme Kintulammille kylttejä, että alue on ns. suljettu yleisöltä. Paikat olivat kuitenkin käytännössä auki ja kun kaupunki ja valtio kehoitti ihmisiä siirtymään harrastuksissaan luonnon pariin, oli soppa valmis. Ihmiset jonottivat makkaravalkeille ja retkeilybuumi hyppäsi silmille, entisen kasvavan kävijämäärän lisäksi. Koko vuoden kävijämäärä oli noin 50 000 henkeä ja veimme alueelle puuta pitkin vuotta. Kaikkiaan noin 120 m3. Vuoden ehkä tärkein projekti oli kuitenkin Retkeilyn kehitysohjelman 2021-2025 toteuttaminen. Se tehtiin yhteistyössä uuden vastuutahon, Tampereen kaupungin kiinteistötoimen kanssa ja näin saimme varmistettua retkeilyn kehittämisen myös tulevina vuosina. Tässä työssä koronavirus oli merkittävänä vauhdittajana ja seisoinkin suuren osan vuodesta joko mikrofonin, lehtimiehen tai kameran edessä kertoen, miten luontoon on helppoa mennä ja että lähiluonto löytyy yleensä kuitenkin yksinkertaisesti oman kotioven takaa. Ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan. Askelmerkit merkittävän retkeily- ja luontokaupungin toteutukselle oli asetettu. Varsinaisia toteutuksia oli Kintulammin reitistön laajennus Kaulamoisen järvelle. Pienimuotoista, mutta hieno pätkä siitä tuli. Vihdoin kunnolla järvenrantaa kulkea ja yksi uusi tulipaikka. Loppuvuodesta Ympäristöministeriö laittoi virkistysreittien hankkeeseen rahaa hakuun ja me osallistuimme merkittävällä, lähes puolen miljoonan kehityshankkeella hakuun. Vuoden yksi kohokohta oli uuden Retkeilyluotsi konseptin ensimmäinen kurssi, missä koulutettiin Tampereen kaupunkiseudulle retkeilyluotseja hieman alle 30 henkeä. Retkeilyluotsi ohjaa kanssakulkijoitaan vapaaehtoispohjalta ja opastaa tarvittaessa ihmisiä toimimaan oikein retkeilyetiketin ja jokamiehenoikeuksien viidakossa. Käytännössä siis neuvontaa roskaamisen, koirien ja tulenkäytön suhteen. Muina töinä uusittiin muutamia kaupungin luontopolkuja.

2021 syksyllä tehtiin Hervantajärven Viitastenperälle hieman erilainen laavu. Rakenteessa riitti miettimistä. Laavun suunnitteli arkkitehti Malin Moisio.

2021. Ja niin kävi, että hanke meni alkuvuodesta 2021 läpi. Alkuvuosi oli odoteltu päätöstä puuhuollon merkeissä ja Iiides- ja Vähäjärvelle tehtyjen kelluvien lintujen pesintälauttojen toteutuksessa. Mietimme, että aloitammeko juuri vahvistetut kehitysohjelman mukaisia toimia eri alueilla kun postiin tuli päätös, että vuoden rahoituksemme on nyt kaksinkertainen ja tehtävää on enemmän kuin osasi edes kuvitella. Aikaa toteutukselle oli 9 kuukautta ja osa alueista luonnonsuojelualueilla, joilla rakentaminen piti ajoittua pääosin syyspuolelle rauhtoitusajan ulkopuolelle. Vuoden aikana toteutettiin useita kohteita. Kiimajoen melontareitti Teiskossa uusittiin kokonaan ja sinne tehtiin uusi laavu sekä kunnostettiin kaikki taukopaikat ja rantautumispaikat sekä uusittiin nettisivut ja kartat. Tohlopinsuolle tehtiin uusi esteetön suoluontopolku, missä pääsimme tutustumaan ensimmäistä kertaa laiturirakenteisen luontopolun rakentamiseen. Tohlopinjärvi sai myös uuden esteettömän katselulaiturin. Isohko homma oli myös Pyhä- ja Näsijärvien melontareittien toteutus. Järvien rannoille ja saariin tehtiin kuusi taukopaikkaa liitereineen. Reittien varrelle toteutettiin yhteistyössä HIT ky:n kanssa monta melontahaarukkaa melojien rantautua. En muista monta tarkalleen, mutta hieman alle 15 kpl. Iso homma kuitenkin. Merkittävin toteutus oli kuitenkin Hervantajärven retkeilyalueen toteutus, missä Hervannan eteläpuolelle toteutettiin 10 km opastettua reitistöä, yksi uusi laavu ja kaksi tulipaikkaa. Pitkoksia asennettiin noin 1,5 km. Loppuvuoden viimeisin toteutus oli Kintulammin Keltolahdentien kohtaamispaikkojen toteutus ja tien paikoittainen kunnostus. Hetkessä kaikki kuukaudet olivat vierineet vauhdilla ohi ja kaikki oli valmista. Myös kaikki toteutukset saatiin tehtyä, mitä oli suunniteltukin. Suuri kiitos tästä kaikesta kuuluu tietysti väsymättömälle työjengille, joka jaksoi puurtaa päivästä toiseen eri kohteiden kimpussa. Kiitos kuuluu myös ohikulkijoille, jotka jaksoivat kiittää jokaisella kerralla työtämme luontovirkistyksen rakenteiden parissa.

Viitastenperän laavu tekeillä. Naulan varressa kiinni itse retkeilypalvelupäällikkö. Kuva MM

Vuoden 2022 alussa nimitin itseni Ekokumppanit Oy:n retkeilypalvelupäälliköksi. En siksi, että olisin tarvinnut titteliä, mutta projektisuunnittelija tai projektipäällikkö ei kerro mitään ihmisen työstä. Halusin helpottaa omaa arkeani kertoessani työstäni eri tahoilla. Tittelin kautta asia on jo pitkälti selvä, ennen ensimmäistä suun avausta. Tämän vuoden alussa Tampereen eri taukopaikoille on rahdattu hieman alle 400 m3 polttopuuta. Mikäli nämä kaikki puut kuluvat vuoden loppuun mennessä, (ja ne kuluvat) käy kohteilla arviolta noin 200 000 vierailijaa, retkeilijää ja tai mitä lie makkaranpaistajaa. Se tuntuu hyvältä, että ihmiset lähtevät luontoon. Se on itseasiassa perimmäinen tarkoitukseni tässä työssä. Saattaa ihmisiä luonnon pariin. Jokainen luontokokemus on paitsi liikettä, fyysistä liikkumista myös avain luontoläheisempään ymmärrykseen. Puhumattakaan tutkitusti taatuista psyykkisistä hyvinvointivaikutuksista. Ei luontokokemus tai käynti luonnossa alkoholin tai huumeiden väärinkäyttöä, sekapäisyyttä tai rapakuntoisuutta mihinkään kerralla muuta, mutta se voi olla avaintekijä myös näiden aiheiden selvittelyssä. Voidaankin puhua enää keskimääräisistä vaikutuksista. Jos jokainen luontokäynti vaatii kilometrin kävelyä voidaan laskea, että Tampereen retkeilypalveluiden kävelyvaikutus on 200 000 kilometriä. Sillä on jo oltava merkitystä. Niin terveydellisesti, psyykkisesti kuin taloudellisestikin.

Retkeilevät arkkitehdit. Olemme tehneet yhteistyötä Tampereella vaikuttavien arkkitehtien kanssa alusta asti. Kintulammin laavuja oli suunnittelemassa työryhmä Malin Moisio, Manu Humppi ja Mattias Puronniemi. Sittemmin Malin ja Manu ovat jatkaneet laavujen ja muiden rakenteiden suunnittelua kohteillemme. Enemmänkin voisimme tehdä laadun, käyttökelpoisuuden, ulkonäön ja toimivuuden suhteen, mutta edelläkävijöitä olemme jokatapauksessa. Olemme ottaneet Tampereen hieman kuin koealustaksi. Tälläistä kokonaisuutta ei ole kuitenkaan muualla Suomessa, vaikka olemme vasta työn alussa. Malin Moisio ja Manu Humppi ovat myös itse tehneet paljon työtä edistääkseen luontorakentamisen ja arkkitehtuurin yhdistämisen tunnustamista Suomessa. Tampereen kohteista on ollut useita artikkeleita kansainvälisissä arkkitehtuurijulkaisuissa ja muussa lehdistössä ympäri maata.

Kirkkokiven laavu Kintulammilla. Kuva Julia Kivelä

Toivottavasti ehdin kirjoittamaan seuraavat kuulumiset ennen vuotta 2026. Tampereen retkeilypalveluiden tarjontaa ja Ekokumppanien työtä voitte seurata jatkossa sivujen https://retkeilypalvelut.ekokumppanit.fi/ kautta. Varmaan tästä jutusta jäi monta asiaa pois tai vähälle huomiolle. Tärkeintä on kuitenkin, että luontoliikkumisen mahdollisuudet ja retkeilyolosuhteet paranevat ja kaupunki mahdollistaa asukkailleen helpon tavan lähteä maastoon. Vielä kun saisi tuon joukkoliikenteen ja luontonyssekonseptin jalkeille tässäkin asiassa.

Uusi kamera ja koekuvat Kintulammilla!

Missäpä muuallakaan? Ohessa kuvia uudella Canonilla, missä on liikaa toimintoja. Yritin kaikkeni mukaan toimia perinteisten arvojen, aukkojen ja aikojen mukaan ja paikoitellen jopa onnistuin. Kuvat on otettu sunnuntaina 14.10. aamupäivällä, jonka päivän aikana Kintulammin alueeseen tutustui varovaisen arvion mukaan 600-800 henkilöä. Auton parkkeerattuaan kuvausrauha oli kuitenkin yksinäisyyteen viittaava. Kuvissa pääosassa on luonto ja kuvaajana Pete Mäkelä.

Kuivan kesän Kelto-oja Kortejärven tilan lähellä.

En tiedä mitään sormuksista tai örkeistä. Mutta tämä on Entti!

Entin takana oli näin tiheä metsä. Jatkoin sivusuunnassa Laukkisuolle.

Laukkisuo vaatisi vielä hieman kosteutta entistyäkseen oikeaksi suoksi. Mikä on oikea suo?

Lahopuiden aatelia. Kintulammi, Vattula ls-alue 2018

Lahopuiden aatelia II . Kintulammi, Vattula ls-alue 2018

Luonto tulee lähelle

Vuosi on sopiva väli päivitysten välillä. Tavallaan se kuvastaa, että on ollut jotain muutakin tärkeämpää tekemistä ja toisaalta sitä, että kun on oppimassa jotain uutta ei ole aikaa tai varsinkaan taitoa kertoa tästä oppimastaan vielä mitään järkevää. Oppiminen on usemmiten pitkä tie, mutta polkua johdonmukaisesti seuratessaan saattaa joskus päästä jossain asiassa perille.  No ei minulla ehkä nytkään ole mitään erityistä kertomista, mutta kirjoitan silti.

Tätä polku seuraamalla voi päästä perille. Mutta pitää osata kiiruhtaa hitaasti, ettei hairahda tai luiskahda polulta, saati sitten lopussa ajaudu täyteen pimeyteen.

Olen ollut nyt viimeisten puolentoista vuoden ajan tiiviisti tekemisissä luonnon kanssa. Olenhan sitä aiemminkin ollut, mutta nyt se on tuntunut siltä, kuin olisin jotenkin töissä sen kanssa ja sen mukana. Vähän kuin olisin tekemässä luonnon kanssa jotain yhteistä. Se lienee kuitenkin melkein mahdottomuus, sillä edelleen kaikista ympäristöoppeja sisältävistä vuosista ja aiemmasta luontosuhteesta huolimatta olen itsekin surkea luonnon hyväksikäyttäjä rankalla kädellä.

Kirkkokiven laavu tai katos Kintulammilla. Tämä komistus on Malin Moision suunnittelema.

Tästäkin huolimatta olen löytänyt oman linjani mitä pitkin vetää raskasta rekeä kohden parempaa maailmaa. Ensinnäkin koen asian tähdellisenä ja tärkeänä itseni kannalta, mikä on tavallaan lupaus itselleni, että olen oikealla tiellä. Uskon muutoinkin ensikokemuksen arvioon ja intuitioon. Varsinainen linja tai työ tai agenda yms. jääköön nyt sen enempää tässä vaiheessa avaamatta, mutta karkealla tasolla kyse on työskentelystä ihmisten parissa. Lobbaamisesta luonnon puolesta oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Eli nyt.

Saarijärven laavu. Tämänkin Malin suunnitteli. 🙂

Viimeinen vuosi on ollut huikea menestys esimerkiksi Kintulammin retkeily- ja luonnonsuojelualueen kanssa. Olen saanut toimia alueella rakennus ja huoltohommissa ja päällekatsojana. Alueella on käynyt kaavaillun 10 000 hengen sijaan arviolta 30-40 000 ihmistä. Arvioni mukaan ulkoilevat ihmiset ovat pääosin päiväretkeilijöitä. Alueen läheisyys Tampereen kaupunkiin nähden on tuottanut uuden havainnon. Päiväretkeilijöiden tilalle on tullut tuntiretkeilijät, joiden kokonaisivisiitti luontoon kestää 2-4 tuntia. Ajetaan autolla 25 minuuttia parkkiin. kävellään kilometri laavulle, makkarat, kahvit ja leivät nuotiolla ja takaisin autolle ja kotiin. Kokonaisaika joskus jopa lähemmäs kahta tuntia. Nähdäkseni tämä on ensiarvoisen tärkeä huomio ja vielä tärkeämpi ottaa huomioon uusia lähialueita suunnitellessa. Tälläisesta käyttäytymisestä emme tienneet mitään vielä pari vuotta sitten.

Kaukauloisten kallion laavu. Suunnittelija Manu Humppi. Tässä on oikean Batlaavun mallia.

Kintulammin Kortejärven tilalla pidettiin avoimia elokuun viikonloppuina. Kortejärven Eloisa Elokuu. Ja sitä se oli. Väkeä pörräsi tilan ympäristössä jokaisena viikonloppuna kiitettävästi. Tampereen seudun joukkoliikenne, eli Nyssekin saatiin mukaan ja käyttöä oli. Vaikka kyseesä on lähikohde autollisille, sitä se ei välttämättä ole autottomille, eikä varsinkaan liikuntarajoitteisille. Onko näille tarinoille tulossa jatkoa selviää taas seuraavan vuoden aikana. Kintulammin retkeily- ja luonnonsuojelualue kuitenkin on ja pysyy sijoillaan kaikesta ympärillään tapahtuvasta huolimatta. Ehkä vanhimpien, yli 400 vuotta vanhojen aihkien mielestä tälläinen touhu on vain ohut kerros kaarnaa kokonaisuudessa.

Kintulammin laavu. Tämän suunnitteli Mattias Puronniemi. Pikku kömmänä paikallaan 🙂

Kintulammin tarina on ollut esillä monessa yhteydessä lehtien ja esimerkiksi bloggarien teksteissä. Ohessa muutama linkki viime aikoina esiintyneisiin blogikirjoituksiin liittyen Kintulammin alueeseen. Pete

Kintulammin maja,2v synttäriä ja luonon rauhaa simppelisti!

http://optimismiajaenergiaa.bellablogit.fi/tag/kintulammi/https://mtbfin.eu/kintulammen-retkeilyalue-tampere/

Upouusia reittejä Tampereella: ensiaskeleet talvisen Kintulammin retkeilyalueella

https://www.kasintehtyajakaunista.fi/2018/06/kintulammi-retkeily-ja.html

http://elamanihelina.blogspot.com/2013/05/tampereen-seudun-retkeilykohteet-osa-2.html

http://kansalaisareena.fi/verkkoareena/tampereen-uuden-suojelualueen-retkeilya-kehitetaan-vapaaehtoisten-avulla/

https://www.johannaloukaskorpi.net/blogi/2018/05/05/24679

http://www.rantapallo.fi/rajatapaukset/kintulammi-kateva-luontoretkikohde-tampereella/

http://www.mixturepictures.kalsarit.net/metsat/kintulampi.shtml

https://blogivirta.fi/blogit/3378465-kintulammi-retkeily-ja-luonnonsuojelualue-tampereella

http://bubblare.fi/kintulammi-retkeily-ja-luonnonsuojelualue-tampereella/

https://blyygiblumsteri.wordpress.com/2018/08/12/huippu-retkipaikka-kintulammi/

https://visittampere.fi/kohteet/kintulammin-retkeilyalue/

Kintulammin retkeilyreitit 2017

https://moreenimedia.uta.fi/2017/12/01/tampereen-kaupungin-lahja-satavuotiaalle-suomelle-on-kaksi-uutta-luonnonsuojelualuetta/

Kunnostus toi ruuhkaa Kintulammin retkipoluille

Kaunis Saarijärvi Kintulammin retkeilyalueella on Tampereen uusi luontoihmisen olohuone

 

 

 

Tamppaustalkoot Kintulammilla

Viikonloppuna 13.-15.10.2017 vietettiin tamppaustalkoita Kintulammin retkeilyalueella. Tarkoitus oli vahvistaa alueelle langoin ja puumaalauksin merkattuja uusia reittejä myös maapohjan osalta. Tähän tarvittiin kymmenittäin jykeviä kengänpohjia, sekä aimo annos Pirkanmaalaista tamppaushenkeä.

Uutta uraa Kaukaloiselle.

Paikalle oli kutsuttu väkeä pääosin sosiaalisen median kautta ja jo ennakolta oli nähtävissä, että tapahtuma herätti suunnattomasti mielenkiintoa. Tapahtuman pääpaikaksi saimme alueen ytimessä sijaitsevan Kortejärven tilan. Siellä oli tilaa ruokailla, saunoa ja majoittua sekä ulkona, että sisällä.

Ensimmäinen tamppausjono nytkähti liikkeelle perjantaina klo 18. Parinkymmenen hengen tamppue vaappui pitkin hämärtyvää metsää Kaukaloisen kautta kohden Kintulammia. Otsalamput syttyivät puolessa välissä matkaa ja metsä näyttäytyi varsin uudessa valossa. Matkanteko ja aika tuntuivat pysähtyneen. Takaisin Kortejärvelle saavuttiin sopivasti saunan ollessa valmiina vastaanottamaan kostean metsän tamppaajat.

Lauantai oli kaikkien tamppauspäivien merkkipäivä. Väkeä saapui jo aamutuimaan lisää paikalle ja lähdimme matkaan klo 10 Yleisradion Suomikierroksen valtakunnallisen lähetyksen merkeissä. Vajaat kolmekymmentä tamppaajaa raahasivat rytmikkäästi jalkojaan pitkin Kintulammin kosteaa maaperää. Varsin pian selvisi, että varvukkoa sisältävä tampasto, eli tampattava alue, oli kaikkein haastavinta alustaa. Sellaisilla seuduilla tamppaaminen tuli suorittaa erityistä saappaankärkitekniikkaa käyttäen. Tässä onnistuivat vain harjaantuneimmat tamppaajat, mutta kaikkien panos yleistamppauksessa oli kuitenkin tähdellisen merkittävää.

Yleisradion Suomikierros oli saattelemassa meitä poluttomille teille.

Lauantain aamulenkin lisäksi päivään mahtui vielä ns. pitkälenkki, sekä iltapuolen kolmas lenkki. Väkeä tuli ja meni ja jokainen tamppue täyttyi runsaslukuisesti aktiivisista tamppaajista. Harjaantuneimmat ja kestävimmät tampparit osallistuivat kaikkiin mainittuihin lenkkeihin, sekä vielä sunnuntaiaamun viimeiseenkin lenkkiin. Ahkerimmille tamppareille kertyi viikonlopun aikana puolensataa tamppauskilometriä.

Alueen uudet reitit kartalla

Maastoon tehdyt urat näkyvät nyt melko hyvin alueen joka kolkassa. HUOMIO! Täysin uudet reitit on maalattu metsään keltamullalla ja reittejä seuraava puuvillalanka on edelleen maastossa. Vanhat ja olemassa olevat polut ovat vielä merkkaamatta tai ovat merkattu jo kauan sitten eri värein jonkun muun toimesta. Reitit kulkevat alueen halkaisevan sähkölinjan yli monesta kohtaa. Näillä kohden tullaan tekemään vielä lisämerkintää, sillä urat eivät näy kovin hyvin linjan alueella.

Kintulammin retkeilyalueen uudet reitit, melkein lopullisessa muodossaan.

Viikonlopun aikana talkoolaiset saunotettiin pariinkin otteeseen ja kyllästettiin talkookeitolla. Suuri kiitos keittiölle, saunamajurille, Ylitampeille ja Suurtampeille (lenkkivastaavat) sekä ennen kaikkea osallistuneille tamppaajille.

Kolbman porukoista paikalla oli noin 16 henkeä. Keittiötä hoitivat Merja ja Iitu ja sauna- ja lämmitys-majurina toimi Riku. Tunturiladun keskuudessa on viime aikoina kuulutettu latuyhdistysten ja miksi ei muidenkin yhdistysten paikallisen yhteistyön perään. Kolbmasta voi ottaa mallia koko valtakunta. Järjestäjinä tämänkertaiselle tapahtumalle ja  viikonlopulle toimivat Ekokumppanit, Tunturikerho Kolbma, Luonnonsuojeluliitto Tampere, Pirkanmaan luonnonsuojelupiiri ja Tampereen Taivaltajat.

Lopuksi vielä video teille kaikille asiasta kiinnostuneille. Epäilemättä viikonlopun jälkeen moni jäi muistelemaan Tamppioiden, Tamppoonien ja Tampaxien merkitystä, mutta https://kintulammi.fi/blogi/tamppaustalkoot/ linkin takaa voit käydä katsomassa videotaidonnäytettä alan huippujen esittämänä.

 

 

Kintulammin retkeilyreitit 2017

Pääsin mukaan toteuttamaan Tampereen ensimmäistä retkeilyreitistöä. Olen ollut vuodesta 2013 mukana Ekokumppanit Oy:n projekteissa ja tämä nyt toteutettava retkeilykokonaisuus on mielestäni projektien eliittiä. Tosin langat ovat omissa käsissä minun ja Projektipäällikön kanssa, joten lopuksi sitten katsotaan peiliin.

Allekirjoittanut kuvaa itseään varjona Kaukaloisen ja Kintulammin välissä talvella 2014. Ensimmäisen reissun alueelle tein 1990-luvun alussa.

Kintulammin alueesta on puhuttu jo aiemminkin. Vuonna 2007 sinne valmistui hks, eli hoito- ja käyttösuunnitelma. Iso osa näistä nytkin toteutettavista reiteistä ja rakenteista on jo mainittu siellä, mutta syistä ja toisista asiat vain tahtovat lykkääntyä. No, mitäpä on 10 vuotta metsälle ja puille? Ei yhtään mitään. Jollekin yksittäiselle kilpikaarnamännylle ehkä yhden tai kahden millin lisäystä ympärysmittaan. Jotkin yksittäiset asiat näyttävät ehkä muuttuneen hieman, mutta ei paljoa. Puska on lisääntynyt ja kuusikot tiheentyneet ja pimeentyneet.

Kirkkokiven kuusikkoa kesäkuussa 2017. Aikoinaan, ennen vanhaan, karjapaimenet kävivät kirkkokivellä sunnuntaisin kirkossa, Aitolahden kirkon sijaitessa liian kaukana. Karjaa ei sopinut jättää metsään yksin.

Vuoden 2017 aikana alueelle tehdään useita retkeilyrakenteita, opastauluja ja reittien kyltityksiä. Uusia polkuja tulee ainakin 2-5 kilometriä ja kaikki viitoitetaan eksymisen estämiseksi. Laavuja tulee ainakin Kintulammille (C), (mikä on muuten alueen uusi virallinen kutsumanimi) Saarijärvelle (N) ja Kaukaloiselle (D). Nuotiopaikkoja on suunniteltu Kaulamoiselle kartan luoteisnurkkaan ja Keltolammille kartan koillisnurkkaan. Alueen ehkä tärkein rakenne on tulossa Kirkkokiven viereen. Keskuslaavuksi (E) kutsumamme rakenne on vielä hahmollaan, mutta kaikkiaan paikan on tarkoitus palvella ennen kaikkea kouluja, seurakuntia, luontopalveluyrittäjiä ja muita vastaavia. Keskuslaavun yhteyksien on tarkoitus olla esteettömiä soveltuvin osin alkaen parkkipaikalta F.

Alustava suunnitelma Kintulammin retkeilyalueen toteutukselle. Keltaisella merkityt ovat nyt toteutuksen alla olevia polkuja. Pitkospuita tulee paljon enemmän ja reitit tulevat muuttumaan vielä moneen kertaan kesän aikana.

Tampereen ensimmäinen, virallisia retkeilyreittejä palveluineen sisältävä retkeilyalue on kooltaan yhteensä noin 650 ha. Alueelle tulee retkeilyreittejä n. 11 kilometriä, 4-5 laavua, pitkospuita, nuotiopaikkoja ja opasteita. Alueelle tulee puuhuolto ja kompostoivat huussit leiripaikoilla. Lähestymispisteitä ovat Kintulammin P-paikka ja Kortejärven P-paikka, sekä bussiyhteys TKL:n bussilta. (Peuranta 5506, koitetaan saada vyöhykkeelle B ja lisää vuoroja)

Koko Kintulammin retkeilyalueesta tehdään täysin roskaton retkeilyalue. Alueella ei anneta lainkaan mahdollisuuksia roskien jättämiseen, vaan kaikkien retkeilijöiden ja palveluiden käyttäjien on hoidettava itse roskansa alueelta. Alueella valvotaan roskattoman retkeilyn toteutumista vuoden 2018 ajan hankkeessa olevien retkeily- ja luonnonsuojeluyhdistysten raporttien perusteella.

Kultainen kelo vain parisataa metriä Kortejärven tilalta. Rahoitettu. Ei rakovalkea käyttöön!

Kintulammin retkeilyalue sisältää jo ennestään kaksi eri aikaan perustettua luonnonsuojelualuetta. Vattulan säästömetsä on rauhoitettu jo vuonna 1959 ja onkin alueen upein vanhan metsän alue. Puusto on iältään 200-300 vuotta. Vattulan alueen ympärille liittyy uusin, vuonna 2003 toteutettu luonnonsuojelualue. Kaikkiaan näiden kahden luonnonsuojelualueen koko on 61 hehtaaria. Tällä hetkellä tavoitteena on koko alueen saattaminen luonnonsuojelualueeksi.

Kintulammen tulipaikka talvella 2014. Talvella 2018 tilanne on toisenlainen.

Kintulammin retkeilyrakenteiden kehittäminen on henkilökohtainen unelma. Vaikea on hienompaa, ja uskallan sanoa, osuvampaa hommaa osalleni keksiä.

Kohti työntäyteistä loppuvuotta.

 

Expedition Kilpisjärvi – ungasolined 22.-28.4.2017

Tämä reissu tehtiin ilman ylimääräistä fossiilista energiaa, eli polttoainetta, eli moottorikelkkaa.

Viime aikoina on ollut jälleen puhetta Kilpisjärven yliperän risureitin (Kilpisjärvi – Halti) avaamisesta normaaliksi kelkkauraksi. Vastustan luonnollisesti tätä hanketta ja lähdimmekin nyt ajankohtaiseen reisuun, hiihdellessämme alueella pääsiäisen ja vapun välisenä aikana.

Kevyttä kelkkauraa Saarijärvellä. Reitti suuntautuu poikkeuksellisesti Tuoljehuhputin suuntaan.

Lähdimme matkaan Kilpiksen luontotuvan parkkipaikalta. Kevyiden mäkien ja loivien kurvien jälkeen laskimme rinkkamme Sadgevarrin tuntumaan Norjan puolelle. Täällä saimme olla rauhassa kelkkailijoilta, sillä Norjassa kelkkailu on melko tarkkaan rajattua puuhaa.

Opastetut kelkkareissut tunturiin ovat yleistyneet sitä mukaan kun Metsähallitus on ottanut ”yhteistyökumppaneikseen” kymmeniä alan yrittäjiä. Aiemmin kelkkailua edes yritettiin hillitä.

Yöllä vinkka yltyi melkoisesti ja heräsimme aurinkoiseen mutta talviseen keliin vähine vehkeinemme. Kaikki vaatteet päällä jatkoimme matkaa Norjan puolta seuraillen. Kova länsituuli piti huput tiukasti päässä. Melkoista kevättä, mietimme.

Iltapäivän tunneilla saavuimme Lossuhytalle, missä pidimme ansaitun tauon. Tutkiessani paikkoja huomasin, että tuvan vessa oli ääriään myöden täysi. Samalla hetkellä huomasin koko piha-alueella mustia kökköjä siellä täällä. Hetken mietin ihmisen logiikkaa tilanteessa missä vessa on käyttökelvoton. Näinkö se toimii? Miten itse toimisin? Tarkemman tutkimuksen jälkeen huomasin, että alueella oli ollut koiravaljakkoja ja jätökset olivat niiden jäljiltä. Jatkoimme matkaamme Lossujärven kämpälle reilun kilometrin päähän.

Lossujärven kämppä taustalippoineen. Myös suomenpuolen Lossun vessa oli täysi.

Ajatuksemme oli, että jatkaisimme matkaa Norjan kautta Pitsusjärven päähän, mutta tuntureilla ollut usva (sekä ehkä päissämme) aiheutti sen, että jatkoimme matkaa Urttaslaaksoa pitkin Urttashotellille. Matkalla ylitimme ahman jälkijonon.

Tauolla Hotelli Urttaksella.

Urttashotellin viinahylly, minkä (retkeilijät ja) kelkkailijat ovat unohtaneet siivota.

Jatkoimme matkaa Govdoskaisin kaakkoiskulmaa hipoen Pitsusjärvelle. Yllätys olikin suuri, kun odottamamme pilkkileirit eivät olleetkaan päätyneet pelkästään Urttas- Rimma- ja Luohtojärville, vaan enin osa leireilijöistä olivat Pitsusjärven jäällä. Laskimme jäällä kaikkiaan 7 leiriä ja noin 30 moottorikelkkaa, joilla oli kaiken aikaa asiaa johonkin.

Kelkkailua Pitsusjärvellä. Pääosa rantaan tulevista kelkkaurista menivät Pitsuksen autiotuvan vessalle.

Hiihtelimme pilkkijöitä väistellen Pitsusvankkan perille ja laitoimme leirin pystyyn. Illalla komea haloilmiö helli meitä -15 asteen pakkasessa. Todellinen kevätreissu.

Pitsusvankkan halo.

Joskus jossain joku mietti ääneen voiko kelkkailijoiden urasta päätellä ovatko he poromiehiä, rajamiehiä vai huvikelkkailijoita. Pitsuksen päässä oli rässitty ihan huolellisesti ympäriinsä pitkin tunturien seiniä, kuin vanhalla -90 luvulla ikään. Näin myös jäljen, missä poromies oli ajanut kelkalla tunturin seinälle ahman jäljen perässä. Päätelin melko helposti ketkä ovat mitäkin kelkkailijoita.

Poromiehen seinälenkki kulkee ahman jäljen perässä.

Pitsuksen päästä lähdimme jälleen Norjaan. Tosin ilman rinkkoja. Hiihdimme rajan yli katsomaan Bitshosjohkan kämppää. Matkalla yhytimme jo toiset ahman jäljet, jotka tosin saattoivat olla saman yksilön, kuin mitä olimme nähneet Urttasvankassa.

Muuta elämää matkallemme toi valtaisa jääpapukaija, sekä muutamat kiirunat.

Papukaija tunturissa.

Tämän jäljen jättäjän oli täytynyt olla iso. Paljon isompi kuin mitä luulimme.

Jatkoimme leiriin palattuamme Pitsuksen yli autiotuvalle ja nautimme siellä ansaitun päiväkahvin. Autiotuvan vessan luokse meni melko reilu kelkkaura, joten tästä oli pääteltävissä jotain kelkkailijoiden käyttäytymisestä. Tapasimme kämpällä myös juuri tulleita hiihtäjiä, jotka oli jätetty kelkoilla jonkun kilometrin päähän kämpästä ja näin he olivat siis statukseltaan hiihtäjiä, eivätkä kelkkailijoita, joilta kämppien käyttö taas on kielletty. Ihmettelin monella kämpällä myös tapaa, missä ihmiset hiihtelevät tunturissa ilman kamoja ja kelkkapartio kuljettaa yöpymisvälineet ja muut tavarat kuin rahtina ikään. Alkaa oleen kelkkailijan ja omin voimin liikkuvan raja kuin veteen piirretty viiva. Häviksissä siis.

Kelkkapoliisit työssään Pitsuksen rappusilla. Edellinen kuva allekirjoittaneesta samalla paikalla on kesäkuulta 1988.

Jatkoimme Pitsuksen ruuhkan jälkeen kohti Toskaljärveä. Sielläkin oli melko hiljaista. Vain yksi telttakylä ja noin 5-7 kelkkaa. Kelkkalatu järveltä Porolaaksoon sen sijaan oli leveä ja jatkui Porolaakson suuntaisena vielä leveämpänä.

Kiirunoita oli kiitettävästi liikkeellä. Tämäkin luuli, ettemme huomaa sitä. Etenkin jos syö vähän väliä jotain maasta. 🙂

Porolaaksossa kuljimme Jogaksen kautta ja todettuamme sen asutuksi kuljimme vielä Porojärven kämpälle todetaksemme senkin asutuksi.  30 kilometrin päivän jälkeen laitoimme teltan kämpän pihaan ja söimme sisällä juttuseurassa.  Seuraava yö kesti unineen 10 tuntia. Rankkaa hommaa.

Aamulla olimme kuin uudet hiihtäjät ja jatkoimme tutkimusretkeämme kohti Taabmantupaa itärajalla. Kuljimme ilman rinkkoja jälleen ja teimme jonkinlaisen ennätyksen kun teimme 16 kilometrin matkan kolmessa tunnissa. Siihen mahtui mukaan myös jutteluhetki Taabman asuijaimiston kanssa. Keli oli aamulla tuhruinen, mutta kirkastui iltaa kohden, joten päätimme lähteä vielä koittamaan onneamme Jogasjärven kämpän suhteen. Pienen pesusession jälkeen matka taittuikin taas hienosti ja saimme kuin saimmekin olla Jogaksen haamujen seurana seuraavan yön.

Poikkesimme illalla Porovaaran päälle kuuntelemaan jääkiekkotuloksia. Hyvin meni. Tappara johti sarjaa voitoin 3-2. Kuvassa Saivaara Porovaaran rinteiltä kuvattuna.

Jogas tarjoaa alituiseen ja aina rauhalliset unet kulkijalle. Liekö syynä sinne haudatun miehen läsnäolo vai mikä?

Jatkoimme uurastusta viivasuoraa latua tehden kohden Kuonnarjohkan kämppää. Seuraava etappimme oli määräytynyt jääkiekkotulosten mukaan ja etsin siis paikkaa missä voimme (voin) kuunnella sm-liigan ratkaisevan loppuottelun. Kuonnarjohkan kämppä osui sopivasti kohdalle lounasaikaan ja pidimmekin pitkän tauon kämpän suojissa. Iltapäivän tunteina lähdimme jatkamaan matkaa ja kuljimme kalottireittiä seuraillen Kuonnarjohkan laaksoon ja sielä ylös Tuoljehuhputin ja Kuonnarvarrin väliselle painanteelle leireilemään.

Vika leiri. Suora näköyhteys Saanan mastoon takasi hyvät yhteydet Niiralan monttuun Kuopioon.

Leiristä oli hyvät yhteydet ulkomaailmaan ja illan aikana selvisi muun muassa se, että Tapparasta tuli Suomenmestari taas. Pidin pienen henkisen puheen itselleni voiton kunniaksi. Kannustusta oli jaettu ja nyt se palkittiin.

Seuraavana päivänä herättyämme leirin ohi pyyhälsi 12 kelkkaa. Uusi reitti oli avattu tännekin suuntaan? Me kuitenkin pyyhälsimme rinteeltä alas kohti Kilpisjärveä ja viimeisen päivän hiihtovauhti päätyi 7 km/h lukemiin, emmekä edes hionneet. Hienoa alamäkihaipakkaa. Ajankuluksemme laskimme tuon viimeisen päivän parituntisen hiihtorupeaman kelkkasaldon. Ohitsemme pyyhälsi tuona aikana yhteensä 44 kelkkaa.

Kelkkailun rajoittaminen tämänhetkisestä tilanteesta on tarpeellista. Oikeus kelkkailuun Käsivarren erämaa-alueella tulisi olla vain porotalouden parissa toimivilla, puolustusvoimilla, rajamiehillä, sekä metsähallituksen huoltoporukoilla. matkanjärjestäjien tapa hoitaa hommaa venyy näköjään kuin juicy fruit joten on aika vetää purkka henkeen ja palata lähtökuoppiin, tilanteeseen milloin ns. yksityikelkkailu kiellettiin kokonaan alueella. (90 luvulla) Jos ette muista miksi näin kävi, niin käykää hyvät ihmiset tutustumassa alueen kelkkailukulttuuriin tänä päivänä. Ei kuljeta enää kaukana siitä missä viimeksi oltiin.

Kuulin myös mielenkiintoisen juorun tunturissa. Aloite urahankkeelle Kilpisjärveltä – Haltille olisikin tullut poromiesten taholta. Syynä tähän olisi se, että tällöin paliskunnalla olisi oikeus sulkea reitti milloin tahansa porotaloudellisiin syihin vedoten. Liekö totta, mutta jännä näkökulma kuitenkin, sillä nyt kun matkanjärjestäjät tekevät turistireissujaan metsähallituksen erikoisluvalla, ei tälläistä mahdollisuutta ole, koska yksityiskelkkailu alueella on kielletty jo muutenkin.

Itse olen lähettänyt viestiä haluamastani tilanteesta Kilpisjärven hoito- ja käyttösuunnitelmaa valmistelevalle ryhmälle. Tee sinäkin niin osoitteessa http://www.metsa.fi/kasivarsisuunnittelu

Reittimme MML kartalla. Matkaa tuli kaikkiaan noin 130 kilometriä. Punaiset pallukat ovat leirejä.

Kolbman ja Partioaitan retkikeitin iltamat 8.5.2017 klo 18 Bikinibaarilla!

Kolbma järjestää taas laadukasta ohjelmaa Tampereella. Tällä kertaa käsittelyssä ovat retkikeittimet. Käymme läpi erilaiset keitinmallit ja niissä käytettävät polttoainevaihtoehdot. Yhtenä erikoisuutena mukana on kasa risukeittimiä ja keitinlaatikoita, jotka molemmat välineet ovat herättäneet viime aikoina runsaasti keskustelua. Pisteenä iin päälle Joppe Ranta esittelee kauden Primuksen uutuudet ja keskustelee kanssamme keittimistä yleensä.

Tunturikerho Kolbman retkikeitinilta juliste. pic. Pete Mäkelä

Turvallisesti tuntureilla – Eksymättä erämaissa

Jatkamme Tunturikerho Kolbman kanssa laadukkaiden esitelmien sarjaa. Ensiksi järjestimme Saamelais- ja Autiotupa illat Tampereen pääkirjasto Metsossa. Nyt vuorossa on tunturiturvallisuuteen keskittyvä asiantuntijavetoinen seminaari Tampereen Sampolan isossa salissa.

Kuvassa tilaisuuden juliste. Myrskykuva on Huippuvuorilta, mutta samankaltaisia olosuhteita on kohdattavissa joka talvi Lapin selkosilla.

 

Seminaarin ajatus lähti viimeisten vuosien uutisotsikoista, missä retkeilijöitä on menehtynyt tai paleltunut tunturialueilla ja erämaissa. Päätimme kohdistaa järjestöjen ja yritysten ajatukset ja intressit turvallisuuteen ja järjestää aiheesta ilmainen seminaari suomen parhaiden asiantuntijoiden ja kouluttajien johdolla.
Kari ”Vaiska” Vainio on suomen pitkäaikaisimpia retkeilyasiantuntijoita, joka on luonut uuden uran Lvjk:n jälkimainingeissa Ankarat Avotunturit koulutusohjelman myötä. Samasta koulutuslinjasta on peräisin myös Jaakko ”Korpijaakko” Heikka, jonka asiantuntemus on vertaansa vailla suomalaisessa retkeilygenressä. Ihmisen toiminta hätätilanteissa on LT Heikki Karisen ominta alaa. Karinen on toiminut useiden arktisille alueille ja vuoristoon suuntautuneiden retkikuntien lääkärinä, sekä muiden toimien ohessa tv:stä tutun Huippujengin retkikuntalääkärinä.

Islanti 2001. Keskellä sisämaata iski kova tuuli. Tai oikeastaan tuuli alkoi täsmällisesti jokaisena iltapäivänä samalla kellonlyömällä. Opimme hyvin pystyttämään telttoja kovassa kelissä.

VAPAA PÄÄSY

Järjestelyissä mukana:
Tunturikerho Kolbma, Tunturilatu ry
Ankarat Avotunturit
Työväenopisto Sampola
Suomen Arktinen Klubi ry
Suomen Latu ry
Partioaitta