Expedition Ropilta Maunuun 2016

Tehtiin pikareissu Ropilta Maunuun. Maastossa oltiin vain neljä yötä, mutta aurinkoiset pääsiäisen päivät tekivät tehtävänsä rauhallisuuden palauttajana.

12946815_10153943495588260_1954551048_o.jpg

Ropin autiotupa oli hyvässä kunnossa ja jätettiin vielä parempaan kuntoon. pic.Malin Moisio

Vaellusnetissä on arvuuteltu Ropin autiotuvan kuntoa moneen otteeseen. Kämppä on hyvässä kunnossa ja jälleen jopa puita liiterissä. Ei tosin paljoa, mutta kuitenkin.

IMG_0005

Ropilta Kutukoskelle tunturiselkosia pitkin

Reitti oli karkeudessaan Ropinsalmi – Ropin AT – Kutukoski AT – Kalkkoaivi AT – Saitsikoski (Lätäsenon rannassa) – Isokurkkio AT – Maunu.  Kuten mainittua kelit olivat mitä parhainta laatua. Aurinkoa, lievää tuulta ja lämpötila -4 asteesta +7 asteeseen.

 

IMG_0035

Tulossa Kalkkoaivin autiotuvalle.

Matkan jatkuessa tunturien kantavilta hangilta kohti Lätäsenoa lumi takkusi hieman suksien pohjiin, mutta hanki kantoi vielä. Pääsimme Saitsijoen laavulle. Hieman raskaiden kilometrien ja koivikkopujottelun seurauksena vastaan tullut laavu ärsytti suunnattomasti kulkijaa. Paskaa ja rojua joka puolella. Vetäydyimme telttaan murjottamaan. Kalastajat perkele.

IMG_0037

Joka puolella missä lumi oli sulanut, näkyviin tuli moskaa ja roskaa. Tätä samaa paskaa jatkuu koko Lätäsenon varren ajan maantielle asti.

Toivottavasti kukaan retkeilijä ei toimi näin, kuten Lätäsenon varrella näemmä toimitaan. Miten tuollaiset sikailijat voivat itsekään asettua tälläiselle laavulle? Kuka nämä romut tänne erämaahan tuo? Millä keinoin?

IMG_0045

Isokurkkion autiotuvan pihasta kuvattuna Lätäsenon kulku näyttää rauhalliselta.

IMG_0048

Isokurkkion AT. +7 astetta. Sulavan lumen alta paljastuu roskaa, moskaa.

Pitäisikö seuraavat talkoot järjestää Lätäsenon varteen. Jätesäkkejä mukaan ja porukkaa vaeltamaan joen molempia rantoja alaspäin. Matkalla voisi jakaa vastuullisen matkailijan oppaita.

No kelit olivat hienot ja emme liikaa nähneet lumen alla sijainnutta kaatopaikkaa, joten mieli on hieman virkeämpi kevään tulla kokonaan. Seuraavaan reissuun.

12947057_10153943538268260_312513743_o

pic. Malin Moisio

 

Kategoria(t): Käsivarren erämaa-alue, Retkeily, ympäristökasvatus | Avainsanat: , , | 3 kommenttia

Arktisia kertomuksia – Out now!

Niin. Se olisi sitten neljäs kirja missä olen ollut mukana. Joka kerta iskee sama paniikki saatuaan opuksen käteensä.

11988432_10153612275613260_281269940091424175_n

Juhlaruusut ja juhlakirja!

Virheitä, virheitä, unohduksia, harmitusta ja olisi tuonkin voinut tehdä toisin, tai ainakin kirjoittaa.

Mutta kyllä päälimmäisenä on tyytyväisyys. Kirjan kantavana ajatuksena on näet Suomen Arktisen Klubin historia aina vuodesta 1966 – tähän päivään asti. Tämän kirjan julkaisemisesta on haaveiltu ihan kokouspöytäkirjoja myöden jo 80 – luvulta asti. Ja nyt tuli joku jamppa Pohjois-Euroopan suurimmasta sisämaakaupungista ja teki sen. Nyt se on valmis ja julkaistu.

arktisia_kertomuksia_kirjoittajat

Arktisia kertomuksia – kirjan kirjoittajia. Ei kuitenkaan ihan kaikki!

Julkaisutapahtuma oli samalla Suomen Arktisen Klubin vuosikokous ja vietimme sitä, jo ties kuinka monennen kerran (lue historiikista) arktisella Nanoq museolla Pietarsaaren Fäbodassa. www.nanoq.fi

Vuosikokouksen ohjelmassa oli, paitsi kirjoittajien keskinäistä kehuskelua, myös laadukasta ohjelmaa. Kuulimme tohtoritason luentoa arktisista kehitysnäkymistä, luentoa jäänmurtajien valmistamisesta ja testaamisesta, kertomuksia matkoista Islantiin, Huippuvuorille ja Grönlantiin. Kaiken päälle kylvimme savusaunassa, minkä tuoksu jää iholle aina viikoksi.

Kategoria(t): Arktinen, Arktisia kertomuksia, Retkeily | Avainsanat: , , , , , | Yksi kommentti

Arktisia kertomuksia – kirja ilmestyy 16.11.2015

Arktisia kertomuksia – on kokoomateos Suomen arktisen klubin jäsenten tekemistä matkoista, saavutuksista ja tutkimuksista. Kirjan sivuilla matkataan ikiroudan maille Kanadaan, Grönlantiin, Islantiin, Huippuvuorille, etelä- ja pohjoisnavalle sekä kuljetaan tutkijoiden ja lääkärien matkassa maapallon syrjäisimmillä seuduilla.

Kirja on varattavissa http://www.avotunturit.fi/tuote/kirja-arktisia-kertomuksia/ nettikaupasta tasavallan edullisimpaan 32 euron hintaan!

Arktisia kertomuksia - kirjan kansikuva!

Arktisia kertomuksia – kirjan kansikuva!

Kirjassa on 28 artikkelia arktisista aiheista, joista 19 on matkakertomuksia. Kirja sisältää useita ennen julkaisemattomia kertomuksia ja tarinoita tutkijoiden ja lääkärien silmin katsottuna viimeisen 50 vuoden ajalta.

Kirjoittajina mm. Petri Mäkelä, Poppis Suomela, Kari Vaiska Vainio, Jaakko Heikka, Petri Vuorenmaa, Pentti Kronqvist, Mika Kalakoski, Vesa Luomala yms.

Suomen arktinen klubi on jo yli kolmenkymmenen vuoden ajan kerännyt yhteen suomalaisia arktisten alueiden kulkijoita ja tutkijoita. Ensimmäinen Grönlannin jäätikölle suuntautunut matka tehtiin jo viisikymmentä vuotta sitten ja se on myös tämän kirjan ensimmäinen tarina. Viisikymmentä vuotta myöhemmin kaksi suomalaista arktista retkeilijää olivat jälleen kulkemassa Grönlannin jäätiköllä samaisella reitillä ja tämän matkan kuvaus on tämän kirjan viimeinen tarina. Näiden matkojen väliin mahtuu mittava määrä tutkimusta ja kuljettuja kilometrejä kylmillä ja jäisillä seuduilla.

Julkaisija: Suomen Arktinen Klubi ry

Toimittaja: Petri Mäkelä

Taitto ja layout: Poppis Suomela

Kovakantinen, 264 sivua, yli 120 nelivärikuvaa.

Ilmestyy 16.11.2015. Varattavissa nettikaupoissa jo nyt!

Arktisia kertomuksia - kirjan sisällysluettelo!

Arktisia kertomuksia – kirjan sisällysluettelo! Klikkaa suuremmaksi.

Kategoria(t): Arktinen, Retkeily | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Lapin autiotuvat ja rakennusperintö 2.11.2015

Hetken hiljaisuuden jälkeen päätimme järjestää Kolbmassa taas laadukasta ohjelmaa. Pääkirjasto Metson Pietilä-saliin astuu kaksi kovanluokan retkeilevää tietokirjailijaa.

 Joel Ahola ”Käyntikortissani lukee retkeilytoimittaja, mutta tilanteesta riippuen voin käyttää myös termejä tietokirjailija, valokuvaaja, esitelmöijä, asiantuntija, konsultti tai vaikkapa kartoittaja.” www.retkeilymediaahola.fi

Arkkitehti Manu Humppi kirjastaan:”Kammit ja autiotuvat kertoo Lapin erämaarakentamisen historiasta aina kivikaudelta nykypäivään asti. Turpeilla vuoratut kodat eli kammit ovat ainutlaatuinen osa saamelaista elinkeino- ja kulttuurihistoriaa. Tunnelmalliset autiotuvat henkivät matkamiesten tarinoita kaukaa pohjolasta.”

Tervetuloa mukaan!

Tilaisuuden juliste! Kuvassa Meekon autiotupa lokakuussa 2015.

Tilaisuuden juliste! Kuvassa Meekon autiotupa lokakuussa 2015.

JÄLKIPYYKKIÄ!

Tilaisuus sai heti aluksi toisen luonteen, kun Joel Ahola joutui perumaan saapumisensa. Manu Humppi laajensi esitystään ja extrana saimme kuulla ammattitalkoilija

Timo Koivukangas kertoo kämmätalkoista.

Timo Koivukangas kertoo kämppätalkoista. Kuva:Mikko Suominen

Timo Koivukankaan kertomusta kämppätalkoista ja autiotupien tulevaisuudesta yleensä.

Illan aikana esitykset sivusivat toisiaan siinä mielessä hienosti, että hyvin selväksi tuli, että retkeilykäyttöisten autiotupien lähtökohta on aluksi ollutkin vapaaehtoisjärjestöjen rakentamat tuvat. Sittemmin Metsähallitus on ottanut tupakulttuurin säilymisen ja kehittämisen harteilleen, mutta nyt resurssien kääntyessä laskuun on ilmeisesti tullut aika kerätä kansa taas kokoon ja nostaa vanha talkoohenki sen ansaitsemaan arvostukseen. Joitakin konkreettisiakin ehdotuksia talkoiden tavasta, rahoituksesta ja koordinoimisesta esitettiin.

Manu Humppi taustalla ja meikäläinen paasaa edessä. Paikalla oli 112 kuulijaa.

Manu Humppi taustalla ja meikäläinen paasaa edessä. Paikalla oli 112 kuulijaa. Kuva:Mikko Suominen

Mieleeni jäi erityisesti se, että joku yleisöstä ehdotti, jos joku järjestö, esimerkiksi Tunturilatu ry ottaisi kämppien huoltoa ja kunnostusta harteilleen. Mietin minkälaista neuvonpitoa se vaatisi Metsähallituksen kanssa. Jakautuisiko vastuu oikeasti ja kuinka pitkälle vapaaehtoistyönä tehty työ otettaisiin vakavasti siellä. Entä järjestön piirissä. Kuka tai ketkä antautuisi tehtävään laittaen kaikkensa peliin. Aika selvältä näyttää, että joko tupien annetaan hitaasti vaipua unholaan, tai sitten niiden kunnostajat löytyvät jostain muualta kuin Metsähalituksen piiristä. Tässä riittää pureksittavaa ensi vuodelle ainakin Tunturiladun piirissä. Tunturilatu ry täyttää näet 70 vuotta ja juhlavuoden teemana ovat juuri autiotuvat.

Manu Humppi kertoo Lapin rakennusperinnöstä. Kuva:Mikko Suominen

Manu Humppi kertoo Lapin rakennusperinnöstä. Kuva:Mikko Suominen

Kategoria(t): Kolbma | Avainsanat: , , , , | 5 kommenttia

Ympäristökasvatuksen mallit Napakymppi showssa!

Kävin läpi ympäristökasvatuksen teorioita koulun aineistosta ja netistä ja valitsin artikkelin lopuksi itselleni elämänkumppanin mallien seasta reissuilleni elämän halki!

Monenlaista esitystä tutkijat ovat saaneet aikaiseksi tästäkin aiheesta, vaikka kaiken järjen mukaan kaikkien näiden mallien pitäisi tähdätä yhteen ja samaan loppupisteeseen, eli ihmisen ympäristötietoisuuden, vastuullisuuden ja herkkyyden lisääntymiseen. Näissäkin seuraavissa esitetyissä malleissa monissa on aivan liian monimutkaisia käsityksiä teoriamallien suhteen.

Ei ole mikään ihme, että ympäristökasvatuksen teoriamalleista yleisin on Palmerin puumalli, mikä on kenties yksinkertaisin näkemäni, sekä visuaaliselta ilmeeltään, että käsitteiltään. Palmerin mallin mukaan kasvatus tapahtuu kolmen pääkohdan kautta:

Palmerin mallissa yksinkertaisuus ja kansantajuisuus yhdistyvät!

Palmerin mallissa yksinkertaisuus ja kansantajuisuus yhdistyvät!

  1. Oppiminen ympäristöstä
  2. Oppiminen ympäristössä
  3. Toimiminen ympäristön puolesta

Ja näiden kolme kohdan tekijänä ihminen oppii käsittelemään omaa ja muiden ympäristökasvatuksellista kokonaisuutta. Palmerin mallin vahvin tekijä on oma kokemuksellisuus ja sikäli tämä voisi olla yksi niistä malleista, mitä käyttäisin omassa ympäristökasvatuksellisessa tilanteessa. Tässä teoriaa kuvaavassa puumallissa kaipaisin täsmennystä pallojen yhtymäkohdan käsitteisiin ja yhteisvaikutukseen.

Hungerfordin ja Volkin ympäristövastuullisuuden malli onkin sitten jo paljon lähempänä kotimaisia jarodioita, missä teoriassa on menty pitkälle, mutta käytännöllisyys, ymmärrettävyys ja käsitteiden tajuaminen on jo korkeampaa koulutusta vaativaa slangia.

Hungerfordin ja Volkin mallissa on ollut yksi ihminen liikaa miettimässä käsitteitä!

Hungerfordin ja Volkin mallissa on ollut yksi ihminen liikaa miettimässä käsitteitä!

No, ei ehkä aivan niin, mutta käsitteet lähtötason muuttujat, henkilökohtaisen merkityksen muuttujat, voimaantumisen muuttujat ja kansalaiskäyttäytyminen saavat minut voimaantumaan pahoinvoinnin saralla.

Saattaahan se olla, että käsitteiden kääntäjä ei ole keksinyt parempiakaan vastineita näille sanoille. Tässä mallissa minua jäi kiinnostamaan mitä tapahtuu keskitason muuttujille?

Cantellin kontekstuaalinen oppimiskäsitys on varmasti lähimpänä omaa sydäntäni ja ymmärrettävässä muodossa ilmaistu seuraavassa taulukossa:

Tässä kaaviossa on paljon kokemusta takana ja miellyttää siksi silmää!

Tässä kaaviossa on paljon kokemusta takana ja miellyttää siksi silmää ja aivoja!

Luulen ja tiedänkin, että käytän tätä mallia kertoessani missä tahansa tilanteessa asioista ihmisille tai oikeammin keskustellessani ihmisten kanssa, sillä vuorovaikutuksen merkityksellisyys tässä mallissa on erityisen korkealla tasolla. Miettiessäni tarkemmin tätä mallia koen käyttäväni mallin mukaista lähestymistapaa kaikkeen toimintaan elämässäni. Kirjoitin tästä jo helmikuussa, kun oli oppimassa erilaisia oppimismalleja Kintulammen maastoissa. Samalla koen, että tämän mallin käyttö on mahdollista laajalla pohjalla ylisukupolvisesti ja silti kaikkien on mahdollista oppia kaiken aikaa jotain ympäristöstään ja itsestään. Aktiivinen lisätiedon hakeminen ja toisaalta vanhan opitun etsiminen aivojen sopukoista on yksi mieliharrastuksistani, vaikka en tässä viimeksi mainitussa olekaan erityisen hyvä. Olen kuitenkin jo pitkään siirtänyt opittuja tai luettuja asioita ”tunteiksi” oikeasta ja väärästä, jolloin vaikken aina muistaisikaan juuri oikean tutkimuksen ja lähteen nimeä perusteluun milloin mistäkin kysymyksestä, osaan yleensä arvioida kantani ominkin sanoin ja tuoda näin jotain uutta pohjaa keskusteluun.

Sitten lopuksi jotain mitä en haluaisi nähdä, mutta mitä näkee valitettavan usein etenkin kotimaisessa tutkimuksessa melkein joka alalta:

Paloniemen ja Koskisen malli

Spiraalit kuvaajina keksittiin kun viiva saatiin taipumaan näytöllä!

Spiraalit kuvaajina keksittiin kun viiva saatiin taipumaan näytöllä! Vaikeaa lukea ja muistaa!

 

Ja sitten vielä yksi edellistäkin vaikeampiselkoinen Jerosen ja Kaikkosen talomalli

Ja talokin vielä. Tekstejäkin on vaikea lukea, kun ne on pystyssä tai vinossa!

Ja talokin vielä. Tekstejäkin on vaikea lukea, kun ne on pystyssä tai vinossa!

Näin on esitelty teille taas muutamia ympäristökasvatukseen liittyviä teoriamalleja. Valittaessa näistä malleista, ottaisiko neidin a), b), c) vai jonkun muun mallin, niin valitsen voittajaksi ja matkaseurakseni Cantellin kontekstuaalisen oppimiskäsityksen, jonka kanssa lähdemme seuraavalle reissulle!

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Retkiluistelua Näsijärvellä!

Kaikista Aamulehden ja Tampereen kaupungin satamapäälikkö Matti Joen varoituksista huolimatta lähdimme tänään kuitenkin matkoille Näsijärven jäille.

RePe koittaa hymyillä RePeilemättä!  kuva: Malin Moisio

RePe koittaa hymyillä RePeilemättä!
kuva: Malin Moisio

Reissun järjesti Pekka Hiking Travel Ky:stä ja videon päivästä voit katsoa täältä.

Kategoria(t): Retkeily, retkiluistelu, ympäristökasvatus | Avainsanat: , , , | Kommentoi

Talviretkeilykurssia Kortejärvellä!

Järjestin viime viikonloppuna Tunturikerho Kolbman (Tunturilatu ry) kanssa talviretkeilykurssin Kortejärven tilalla Tampereen Teiskossa. Kurssin kasaan saattaminen tuotti ajoittain päänvaivaa, hupenevan lumen ja keväisten ilmojen vuoksi. Lopuksi vaikka Tampere olikin jo täysin lumettomana, olimme paikanpäällä ja saatoimme todeta, ettei talvi ole yhtä lyhyt metsässä kuin kaupungissa.

Kultainen kelo vain parisataa metriä Kortejärven tilalta. Rahoitettu. Ei rakovalkea käyttöön!

Kultainen kelo vain parisataa metriä Kortejärven tilalta. Rahoitettu. Ei rakovalkea käyttöön!

Ennen kurssilaisten paikalle saapumista kävin bongaamassa yhden alueen luontonähtävyydestä. Iltapäiväauringon loisteessa kultaiseksi värjäytynyt ikivanha kelo. Varsin vaikuttava näky, mutta jäi mietityttämään miten pitkään, sillä niin kallellaan se jo oli.

Kurssilaiset saapuivat perjantaina klo 18 aikaan ja lähes välittömästi asettauduimme kalvosulkeisten maailmaan. Kurssin ohjelma oli kaksijakoinen. Perjantain ja lauantai aamupäivän ajan kävimme läpi asioita teoriassa sisätiloissa ja lauantain ja sunnuntain välisen ajan maastossa.

Tarlviretkeilykurssin teoriaosuus oli seuraavanlainen:

  • Luento: Talvivaellus, turvallisuus ja hyvinvointi retkellä
  • Luento: Vaatetus ja kerrospukeutuminen

    Reissu Pete esittelee erilaisia retkikeittimiä asiantuntevan näköisenä!

    Reissu Pete esittelee erilaisia retkikeittimiä asiantuntevan näköisenä! kuva: Seppo Mäkelä

  • Luento: Hiihtovälineet + ahkiot
  • Luento: Talviensiapu
  • Luento: Ruoka ja ruokailuvälineet
  • Luento: muut talvivarusteet, korjaus, lapiot yms.
  • Luento: Majoittuminen talvella
  • Luento ulkona: Keittimet talvella
  • Luento ulkona: Rinkan ja ahkion pakkaaminen

Suurin osa luennoista oli asettunut minun harteille, mutta sain apua myös todella kovilta retkeilyalan konkareilta Matti Rekolalta ja Paul Pakariselta. Aina kun silmä vältti, yritin ujuttaa luennoinnin sekaan ripauksen ympäristökasvatusta, mutta melko turhaan. Retkeilijät ovat jo lähtökohtaisesti hyvin ympäristömyönteisiä ja tietoisia kansalaisia, joten mitäpä heitä valistamaan sen enempiä.

Kurssin sisältö oli ns. de Luxe mallia, mikä sisälsi kaiken materiaalin, luennot ja ruokailutkin. Osaavan keittiöhenkilökunnan käsissä olimme kaiken aikaa yliravittuina,

Jännitys huipussaan, sillä moni kokeili ahkion vetoa ensimmäistä kertaa.

Jännitys huipussaan, sillä moni kokeili ahkion vetoa ensimmäistä kertaa. kuva: Seppo Mäkelä

mutta syystä. Tankkasimme näet tulevaisuutta varten. Lauantaina iltapäivällä pääsimme jo ulkoilemaankin, aluksi ulkona tapahtuneiden luentojen merkeissä ja sitten konkreettisesti hiihtämään yhden yön varustuksen kanssa. Monet eivät olleet koskaan hiihtäneet ahkioiden kanssa, joten kokemus oli varmasti mielenkiintoinen, sillä hangen pinta oli erittäin liukas ja suhteellisen kova.

Hiihtovaelluksen tuntumaan pääsimme suomalaisessa mäntymetsässä, missä kumpareet toistensa perään asettavat haasteita ahkioretkeilijän tielle. Mutta se oli tarkoituskin ja jo kahden kilometrin vaelluksen perästä saavuimme yöpymispaikalle ja laitoimme leirin pystyyn.

Missään muualla ruoka ei maistu niin hyvälle kuin ulkona!

Missään muualla ruoka ei maistu niin hyvälle kuin ulkona!

Jokaiselle löytyi telttapaikka ja päädyimme keittelemään illallista pienen nuotiopiirin ympärille.

Ilta kului liiankin nopeasti juttujen liihotellessa lähi galakseilta geopolymeerien maailmaan. Ympäristökasvatuksellisempaa näkökulmaa keskusteluihin toi erään kurssilaisen ympäristöalan työt paikkatieto-ohjelmien parissa, mistä johdannaisina keskustelut melko luontevasti ajautuivat ympäristöalan asioihin nyt ja tulevaisuudessa.

Harvat kurssilaisista olivat viettäneet montaakaan yötä talvisessa yössä, joten -6 celsius asteen pakkasessa vietetyn yön jälkeen tarinat jatkuivat jonkun kertoen hikoilustaan pakkasyössä ja toisen taas nukkuneen hytisten koko yön, jos nyt nukkui ollenkaan. Ilmojen jatkuessa vielä sunnuntainakin keväisinä oli lämpötila noussut jo nollan paremmalle puolelle kymmeneen mennessä, meidän lähtiessä jatkamaan matkaamme takaisin kohti Kortejärven tilaa.

Reissu Peten tyylinäyte mutkan hiihtämisestä ahkion kanssa!

Reissu Peten tyylinäyte mutkan hiihtämisestä ahkion kanssa! kuva: Seppo Mäkelä

Vajaan tunnin kuluttua olimme jälleen sivistyksen parissa ja saatoimme henkäistä selvinneemme tästäkin seikkailusta elossa. Laitoimme varusteet asianmukaisesti paketteihin ja jatkokuivaukseen, sekä ryhdyimme jälleen murkinalle. Saunamestari Riku oli lämmittänyt vielä saunan ja saatoimme onnitella itseämme hyvin sujuneen kurssin johdosta. Viikonlopun aikana oli tullut opetettua paljon asioita, mutta oli niitä tultu opittuakin. Kurssilaiset ja henkilökunta olivat ensiluokkaista väkeä ja tunnelma oli koko viikonlopun ajan hyvä ja rento. Kiitos kaikille osallisille ja nähdään viimeistään parin vuoden kuluttua samoissa merkeissä!

Kategoria(t): Kolbma, Retkeily, ympäristökasvatus | Avainsanat: , , , , , , | Yksi kommentti

Aina mun pitää suunnitella….

Olen viime aikoina tutustunut Saaren kansanpuiston elämään ja mahdolliseen kuolemaan.

Minulta ja meidän tiimiltä on pyydetty ideoita ja konkreettisia tekoja puiston elävöittämiseksi. Pidimme tästä oikein ideariihen ja keksimme monenlaista köysi- ja temppurataa ynnä luontopolkua Qr koodeineen kierrettäväksi.

Saaren kansanpuiston kapeikko. Edustalla Suujärvi.

Mutta, mutta, mutta! Sitten tutustuin tarkemmin kansapuiston nykytilaan ja kellot alkoivat kilkattaa, kuin entisessä Pyynikin Trikoon tehtaassa -60 luvulla.  Alueelta löytyy edelleen toiminnassa oleva kesäteatteri. Se on rakennettu jo vuonna 1933, joten sillähän alkaa olemaan jo historiallistakin arvoa. Samaten alueelta löytyy Lounais-Hämeen pirtti, eli kotiseututalo, missä löytyy kahvila ja museotilatkin. Vielä löytyy Suujärveä kiertävä retkeilyreitti, sekä luontopolku ja kaiken kruunaa Kaukolanharjun näkötorni.

Kaukolanharjun 21 metriä korkea näkötorni toimi aikanaan ilmatorjunnan tähystystorninakin.

Miettiessäni mitä yhteistä tässä kaikessa on niin mieleeni tuli välittömästi Pyynikinharju ja Pyynikin näkötornin kahvila.  Alueilla on lähes identtiset yhtäläisyydet. Pienenä erona se, että pyynikin kahvilassa käy vuosittain noin 100 000 vierasta ja muilla alueilla varmasti toiset sata tuhatta kävijää. En tiedä aivan tarkkaan Saaren kansapuiston vieraiden määrää, mutta kun eväät ovat jo valmiina tarjottimella, niin kannattaako yrittää keksiä pyörää uudelleen, vai pitäisikö sittenkin keskittyä vanhan kehittämiseen ja parantamiseen?

Kahvilakulteissa on merkillistä se, että esimerkiksi tämä Pyynikin näkötornin munkkikahvila ei myy juuri mitään muuta kuin munkkia ja kahvia. Vain suomalaiset voivat pyhittää elämänsä kahville tässä määrin. Tämä sama kultti tulisi monistaa myös Saaren kansanpuistoon, sillä tällä tavalla paikalle on  tälläkin mahdollista saada matkailijoita hyvinkin kaukaa.

Rauhaniemen kesäteatterin ohjelmistoa. Kesällä 2015 esitetään Fingerporia.

Entäpä sitten Saaren kansanpuiston eli Rauhaniemen kesäteatteri vs. Pyynikin kesäteatteri. Suomalaiset ovat harrasta teatterikansaa. Miksipä ei siis tälläkin saralla olisi mahdollista saada samanlainen huomio, kuin monilla muillakin vastaavanlaisilla toimijoilla.

Vielä jäljelle jäävät luontopolut ja muut virkistysreitit, joiden opasteiden tarkistus riittää hyvin toimenpiteiksi. Minusta tuntuu, että ihmiset haluavat liikkua ja kulkea nykyään omaehtoisesti ja ilman suurempaa kaitsemista ja opastusta. Tulla paikalle ja nauttia kahvit munkeilla tai ilman ja ulkoilla samalla tai heittää vaikkapa pieni lenkki. Uskon, että ihmisten vaatimustaso on pikemminkin laskenut aiemmasta. Luulen, että metsämaa on paljon houkuttelevampi kuin puuhamaa.

Kategoria(t): Retkeily, ympäristökasvatus | Avainsanat: , , , , , , | 2 kommenttia

Green care oppimista Kintulammen maastossa!

hiihtäjä_voimapolku 4

Koehiihtäjä lähellä Voimapolku 1 kätköä.

Eteen oli tulossa pari tehtävää. 1. tarkastaa eräs latu lähimettässä sekä 2. miettiä omaa oppimiskäsitystään. Koska arvelin, että ainoa tapa millä opin yhtään mitään on kontekstuaalinen, lähdin koeretkelle. Tässähän ne yhdistyisivät lopuksi molemmat tekemättömät tehtävät. Valitsin vielä sääkalenterista täysin kirkkaan aurinkoisen helmikuun päivän, + 7 astetta lämmintä ja muutamia geokätköjä samaiselta tarkistettavalta alueelta. Parkkeerasin auton lähelle Tampereen kaupungin vuokraamaa Kortejärven tilaa. Ja siitä suksimaan.

Otin suunnaksi ensin Kaukaloisen pienoisen lammen. Matkaa sinne oli kutakuinkin 800 metriä ja jo tällä matkalla aloin oppimaan jotain kantapään kautta. Lumi oli perkeleellisen tahmasta ja tahtoi tarttua, paitsi jokapaikkaan, niin ennen kaikkea suksien pohjiin. Tästä sainkin sitten jo ajattelemisen aihetta tielläni ymmärtää oppimiskäsitysten eri nyansseja.

Kaukaloisen tulipaikka Kintulammen mettiköissä

Kaukaloisen tulipaikka Kintulammen mettiköissä

Jo tässä vaiheessa ymmärsin, että behavioristinen ja myös kognitiivinen oppiminen oli tästä tilanteesta nyt kaukana, sillä enhän olisi edes lähtenyt tälle tahmaiselle reissulle jos olisin uskonut vain hiihdonopettajia, jotka kertovat lumen tarttuvan suksien pohjaan nuoskakelillä.

Saavuin Kaukaloisen tulipaikalle humanistisesti oppien olevani itse vastuussa ymmärtää suksien toimintaa nuoskakelillä. Lisäsin hieman luistoa suksien pohjiin tällä tauolla.

Tulipaikkaa katsellessa jäi hieman kaivelemaan kevytpeitteestä tehty ”laavu”. Tämä nyt hiihdon alla oleva alue oli kuitenkin Kaupungin virkistysaluetta. Jos en väärin muista, niin tästä oli joku taistelu kesken? Että myöhemmin tänne saataisiin kunnon laavut ja muut remelit? Liiterissäkin oli vain pari klapua? Jatkoin oppimismatkaani kohti seuraavaa järveä.

kaulamoinen_kätkö

kaulamoisen ”linnunpönttö” Voimapolku 3

Näiden kahden järven välissä päätin tehdä hiihtämisestäni konstruktiivisen prosessin. Olinhan toki kuullut aiemminkin tahmaisista suksenpohjista ja kokenut niitä itsekin, mutta nyt saatoin uudelleen tuntea miltä se tuntuu ja mitä se merkitsee. Löysin matkalla monen monta tapaa ratkoa ongelmaa suksieni kanssa ja saattaisin tällä kokemallani jopa siirtää kokemaani ja oppimaani tulevillekin sukupolville. Tällä matkalla näiden kahden järven välissä olemiseni saattoi hipoa jo jopa sosiokonstruktiivistä oppimista, sillä lasketellessani alas jyrkkää rinnettä kohden Kaulamoisen rannalla olevaa geokätköä aloin vihdoin yhdistämään varjonpuolella luistavammaksi käyvät suksien pohjat todelliseen elämään. Oikeastaan ei ollut paljoa aikaa rakennella omaa kuvaa, tai havainnoida enää. Nyt oli yhdistettävä nopeasti kaikki opitut asiat vielä pidemmälle Kontekstuaalisen oppimisen puolelle, missä jokainen kurvi ja melkein nurin mennyt mutka muistutti, että on parempi olla nyt aktiivinen oppija ja siirtää nopeasti kaikki oppimansa käytäntöön.

Kintulammen tulipaikka. Pressuviritys, eikä puita lainkaan.

Kintulammen tulipaikka. Pressuviritys, eikä puita lainkaan.

Sain bongattua Kaulamoisen kätkön ja päätin hiihdellä tasaisempia maita kohti Kintulampea, samalla miettien tuota kontekstuaalista oppimista. Luulen, että suurin osa omaa oppimistani nykyään on juuri tätä viimeksi mainittua sanahirviötä. ymmärtää tarkoitus ja siirtää käytäntöön. Tai sitten tuota sosiokonstruktiivista, jolloin ei ihan niin tosissaan vielä siirretä asioita, mutta yhdistellään jo voimakkaasti.

Kintulammen rannalla oleva tulipaikka oli ihan samanlainen kuin aiemminkin nähty. Surkea pressukatos ja liiteri ilman puita. Onneksi ilma oli niin hieno, ettei voi oikein uskoakaan. Hiihdin loppukilometrit Kintulammen ja Kortejärven kämppien kautta takaisin autolle. Siinä matkalla selvisi, että Kintulammen kämpälle pääsee nykyään autolla.

Syöjän ja syötävän risteys.

Syöjän ja syötävän risteys.

Kuukauden päästä tullaan näihin maisemiin pitämään talviretkeilykurssia. Silloin en ole oppilas, vaan jonkinlainen opettaja. Luultavasti yritän saada ihmiset oppimaan ensiksi konstruktiivistisen ja sosiokonstruktiivisen oppimisen kautta ja lopuksi kun lähdemme maastoon kontekstuaalisen oppimisen kautta. Siten heistä tulee lopuksi hyviä retkeilijöitä.

ps. kolmen tunnin seikkailu laski stressitasoni alimmilleen moneen päivään!

Kategoria(t): Kolbma, Retkeily, ympäristökasvatus | Avainsanat: , , , , , , , | 4 kommenttia

Saamelaisilta Metsolla 5.2.2015

Järjestin Tunturilatu ry/Kolbman ja Sisä-Suomen juliste_pienisaamelaisyhdistys Barbmu ry:n kanssa iltamat pääkirjasto Metsolla Tampereella.

Ilta oli hieno menestys ja taas kerran kävi hyvin esiin, että kun järjestää, niin kannattaa myös kertoa siitä ihmisille. Onhan se tilaisuuksien järjestäminenkin hienoa, mutta hienompaa on jos sinne tuleekin joku. 🙂

Illan aloitti Taarna Valtonen, joka valotti meille Saamenkielen kiemutaarna_valtonen_saamelaisiltaroita, asemaa ja kulttuuria pohjoismaissa. Luento sopi kaikille kuin nenä päähän ja näin retkeilijänä sain paljon uusia innokkeita seuraavan reissun suunnitteluun. Ainoa huono puoli tässä viimeisessä on, että pitäisi vielä opetella se Saamenkieli.

jan_saijets_saamelaisilta

Jan Saijetsin luento keskittyi monipuolisesti Saamelaisten varhaiseen, 1900 -luvun ja nykyajan historiaan ja tulevaisuuteen. ILO169 -sopimus selveni kummasti, kuten koko sopimusta kaihertavat asiatkin.

Saamelaiset ovat luonnonkansaa ja alkuperäinen elinkulttuuri on ainoa ja vieläpä ainoa oikea tapa säilyttää saamelaisten asema nykyisellään ja mielummin vielä edistää sitä parempaan suuntaa. Kuka sitten määrittelee Saamelaisuuden rajat onkin sitten jo uuden jutun aihe.

Mahtava ilta ja mahtavat esiintyjät. Ehkä kannattaisi toistaa jossain muussakin kaupungissa?

Kategoria(t): Kolbma, Retkeily | Avainsanat: , , , , , , , , | Yksi kommentti