Expedition Kilpisjärvi – ungasolined 22.-28.4.2017

Tämä reissu tehtiin ilman ylimääräistä fossiilista energiaa, eli polttoainetta, eli moottorikelkkaa.

Viime aikoina on ollut jälleen puhetta Kilpisjärven yliperän risureitin (Kilpisjärvi – Halti) avaamisesta normaaliksi kelkkauraksi. Vastustan luonnollisesti tätä hanketta ja lähdimmekin nyt ajankohtaiseen reisuun, hiihdellessämme alueella pääsiäisen ja vapun välisenä aikana.

Kevyttä kelkkauraa Saarijärvellä. Reitti suuntautuu poikkeuksellisesti Tuoljehuhputin suuntaan.

Lähdimme matkaan Kilpiksen luontotuvan parkkipaikalta. Kevyiden mäkien ja loivien kurvien jälkeen laskimme rinkkamme Sadgevarrin tuntumaan Norjan puolelle. Täällä saimme olla rauhassa kelkkailijoilta, sillä Norjassa kelkkailu on melko tarkkaan rajattua puuhaa.

Opastetut kelkkareissut tunturiin ovat yleistyneet sitä mukaan kun Metsähallitus on ottanut ”yhteistyökumppaneikseen” kymmeniä alan yrittäjiä. Aiemmin kelkkailua edes yritettiin hillitä.

Yöllä vinkka yltyi melkoisesti ja heräsimme aurinkoiseen mutta talviseen keliin vähine vehkeinemme. Kaikki vaatteet päällä jatkoimme matkaa Norjan puolta seuraillen. Kova länsituuli piti huput tiukasti päässä. Melkoista kevättä, mietimme.

Iltapäivän tunneilla saavuimme Lossuhytalle, missä pidimme ansaitun tauon. Tutkiessani paikkoja huomasin, että tuvan vessa oli ääriään myöden täysi. Samalla hetkellä huomasin koko piha-alueella mustia kökköjä siellä täällä. Hetken mietin ihmisen logiikkaa tilanteessa missä vessa on käyttökelvoton. Näinkö se toimii? Miten itse toimisin? Tarkemman tutkimuksen jälkeen huomasin, että alueella oli ollut koiravaljakkoja ja jätökset olivat niiden jäljiltä. Jatkoimme matkaamme Lossujärven kämpälle reilun kilometrin päähän.

Lossujärven kämppä taustalippoineen. Myös suomenpuolen Lossun vessa oli täysi.

Ajatuksemme oli, että jatkaisimme matkaa Norjan kautta Pitsusjärven päähän, mutta tuntureilla ollut usva (sekä ehkä päissämme) aiheutti sen, että jatkoimme matkaa Urttaslaaksoa pitkin Urttashotellille. Matkalla ylitimme ahman jälkijonon.

Tauolla Hotelli Urttaksella.

Urttashotellin viinahylly, minkä (retkeilijät ja) kelkkailijat ovat unohtaneet siivota.

Jatkoimme matkaa Govdoskaisin kaakkoiskulmaa hipoen Pitsusjärvelle. Yllätys olikin suuri, kun odottamamme pilkkileirit eivät olleetkaan päätyneet pelkästään Urttas- Rimma- ja Luohtojärville, vaan enin osa leireilijöistä olivat Pitsusjärven jäällä. Laskimme jäällä kaikkiaan 7 leiriä ja noin 30 moottorikelkkaa, joilla oli kaiken aikaa asiaa johonkin.

Kelkkailua Pitsusjärvellä. Pääosa rantaan tulevista kelkkaurista menivät Pitsuksen autiotuvan vessalle.

Hiihtelimme pilkkijöitä väistellen Pitsusvankkan perille ja laitoimme leirin pystyyn. Illalla komea haloilmiö helli meitä -15 asteen pakkasessa. Todellinen kevätreissu.

Pitsusvankkan halo.

Joskus jossain joku mietti ääneen voiko kelkkailijoiden urasta päätellä ovatko he poromiehiä, rajamiehiä vai huvikelkkailijoita. Pitsuksen päässä oli rässitty ihan huolellisesti ympäriinsä pitkin tunturien seiniä, kuin vanhalla -90 luvulla ikään. Näin myös jäljen, missä poromies oli ajanut kelkalla tunturin seinälle ahman jäljen perässä. Päätelin melko helposti ketkä ovat mitäkin kelkkailijoita.

Poromiehen seinälenkki kulkee ahman jäljen perässä.

Pitsuksen päästä lähdimme jälleen Norjaan. Tosin ilman rinkkoja. Hiihdimme rajan yli katsomaan Bitshosjohkan kämppää. Matkalla yhytimme jo toiset ahman jäljet, jotka tosin saattoivat olla saman yksilön, kuin mitä olimme nähneet Urttasvankassa.

Muuta elämää matkallemme toi valtaisa jääpapukaija, sekä muutamat kiirunat.

Papukaija tunturissa.

Tämän jäljen jättäjän oli täytynyt olla iso. Paljon isompi kuin mitä luulimme.

Jatkoimme leiriin palattuamme Pitsuksen yli autiotuvalle ja nautimme siellä ansaitun päiväkahvin. Autiotuvan vessan luokse meni melko reilu kelkkaura, joten tästä oli pääteltävissä jotain kelkkailijoiden käyttäytymisestä. Tapasimme kämpällä myös juuri tulleita hiihtäjiä, jotka oli jätetty kelkoilla jonkun kilometrin päähän kämpästä ja näin he olivat siis statukseltaan hiihtäjiä, eivätkä kelkkailijoita, joilta kämppien käyttö taas on kielletty. Ihmettelin monella kämpällä myös tapaa, missä ihmiset hiihtelevät tunturissa ilman kamoja ja kelkkapartio kuljettaa yöpymisvälineet ja muut tavarat kuin rahtina ikään. Alkaa oleen kelkkailijan ja omin voimin liikkuvan raja kuin veteen piirretty viiva. Häviksissä siis.

Kelkkapoliisit työssään Pitsuksen rappusilla. Edellinen kuva allekirjoittaneesta samalla paikalla on kesäkuulta 1988.

Jatkoimme Pitsuksen ruuhkan jälkeen kohti Toskaljärveä. Sielläkin oli melko hiljaista. Vain yksi telttakylä ja noin 5-7 kelkkaa. Kelkkalatu järveltä Porolaaksoon sen sijaan oli leveä ja jatkui Porolaakson suuntaisena vielä leveämpänä.

Kiirunoita oli kiitettävästi liikkeellä. Tämäkin luuli, ettemme huomaa sitä. Etenkin jos syö vähän väliä jotain maasta. 🙂

Porolaaksossa kuljimme Jogaksen kautta ja todettuamme sen asutuksi kuljimme vielä Porojärven kämpälle todetaksemme senkin asutuksi.  30 kilometrin päivän jälkeen laitoimme teltan kämpän pihaan ja söimme sisällä juttuseurassa.  Seuraava yö kesti unineen 10 tuntia. Rankkaa hommaa.

Aamulla olimme kuin uudet hiihtäjät ja jatkoimme tutkimusretkeämme kohti Taabmantupaa itärajalla. Kuljimme ilman rinkkoja jälleen ja teimme jonkinlaisen ennätyksen kun teimme 16 kilometrin matkan kolmessa tunnissa. Siihen mahtui mukaan myös jutteluhetki Taabman asuijaimiston kanssa. Keli oli aamulla tuhruinen, mutta kirkastui iltaa kohden, joten päätimme lähteä vielä koittamaan onneamme Jogasjärven kämpän suhteen. Pienen pesusession jälkeen matka taittuikin taas hienosti ja saimme kuin saimmekin olla Jogaksen haamujen seurana seuraavan yön.

Poikkesimme illalla Porovaaran päälle kuuntelemaan jääkiekkotuloksia. Hyvin meni. Tappara johti sarjaa voitoin 3-2. Kuvassa Saivaara Porovaaran rinteiltä kuvattuna.

Jogas tarjoaa alituiseen ja aina rauhalliset unet kulkijalle. Liekö syynä sinne haudatun miehen läsnäolo vai mikä?

Jatkoimme uurastusta viivasuoraa latua tehden kohden Kuonnarjohkan kämppää. Seuraava etappimme oli määräytynyt jääkiekkotulosten mukaan ja etsin siis paikkaa missä voimme (voin) kuunnella sm-liigan ratkaisevan loppuottelun. Kuonnarjohkan kämppä osui sopivasti kohdalle lounasaikaan ja pidimmekin pitkän tauon kämpän suojissa. Iltapäivän tunteina lähdimme jatkamaan matkaa ja kuljimme kalottireittiä seuraillen Kuonnarjohkan laaksoon ja sielä ylös Tuoljehuhputin ja Kuonnarvarrin väliselle painanteelle leireilemään.

Vika leiri. Suora näköyhteys Saanan mastoon takasi hyvät yhteydet Niiralan monttuun Kuopioon.

Leiristä oli hyvät yhteydet ulkomaailmaan ja illan aikana selvisi muun muassa se, että Tapparasta tuli Suomenmestari taas. Pidin pienen henkisen puheen itselleni voiton kunniaksi. Kannustusta oli jaettu ja nyt se palkittiin.

Seuraavana päivänä herättyämme leirin ohi pyyhälsi 12 kelkkaa. Uusi reitti oli avattu tännekin suuntaan? Me kuitenkin pyyhälsimme rinteeltä alas kohti Kilpisjärveä ja viimeisen päivän hiihtovauhti päätyi 7 km/h lukemiin, emmekä edes hionneet. Hienoa alamäkihaipakkaa. Ajankuluksemme laskimme tuon viimeisen päivän parituntisen hiihtorupeaman kelkkasaldon. Ohitsemme pyyhälsi tuona aikana yhteensä 44 kelkkaa.

Kelkkailun rajoittaminen tämänhetkisestä tilanteesta on tarpeellista. Oikeus kelkkailuun Käsivarren erämaa-alueella tulisi olla vain porotalouden parissa toimivilla, puolustusvoimilla, rajamiehillä, sekä metsähallituksen huoltoporukoilla. matkanjärjestäjien tapa hoitaa hommaa venyy näköjään kuin juicy fruit joten on aika vetää purkka henkeen ja palata lähtökuoppiin, tilanteeseen milloin ns. yksityikelkkailu kiellettiin kokonaan alueella. (90 luvulla) Jos ette muista miksi näin kävi, niin käykää hyvät ihmiset tutustumassa alueen kelkkailukulttuuriin tänä päivänä. Ei kuljeta enää kaukana siitä missä viimeksi oltiin.

Kuulin myös mielenkiintoisen juorun tunturissa. Aloite urahankkeelle Kilpisjärveltä – Haltille olisikin tullut poromiesten taholta. Syynä tähän olisi se, että tällöin paliskunnalla olisi oikeus sulkea reitti milloin tahansa porotaloudellisiin syihin vedoten. Liekö totta, mutta jännä näkökulma kuitenkin, sillä nyt kun matkanjärjestäjät tekevät turistireissujaan metsähallituksen erikoisluvalla, ei tälläistä mahdollisuutta ole, koska yksityiskelkkailu alueella on kielletty jo muutenkin.

Itse olen lähettänyt viestiä haluamastani tilanteesta Kilpisjärven hoito- ja käyttösuunnitelmaa valmistelevalle ryhmälle. Tee sinäkin niin osoitteessa http://www.metsa.fi/kasivarsisuunnittelu

Reittimme MML kartalla. Matkaa tuli kaikkiaan noin 130 kilometriä. Punaiset pallukat ovat leirejä.